Vankina

Ja epilogi vielä

Vanha pariskunta istui huterassa mökissä, nuotion ääressä lämmittelemässä. Mökki oli kylmällä saarella, saari oli keskellä avomerta, kaukana kaikista laivareiteistä.
Mutta heillä oli rauha, ei ollut häiritseviä ihmisiä, sotia tai riitoja heidän elämäänsä häiritsemässä. He olivat onnellisia, ja vaikka he joskus ikävöivätkin kotia, todellisuudessa heillä oli omalla saarellaan hyvä olla.

Vuodet kuluivat. Vanha mies makasi sairaana hökkelin lattialla, tulen loimussa. Vanha nainen oli kumartuneena hänen yleen, kasvot huolesta kurtussa. Tuuli ulvoi ulkosalla ja edes vuosien saatossa paksuiksi rakennetut seinät ja lohikäärmeen edelleen palava tuli eivät riittäneet pitämään ankaraa pakkasta poissa.

Meri oli noussut paljon jäätikön sulaessa. Vesiraja oli kavunnut talon ovelle asti. He siirtyivät saaren korkeimmalle kohdalle. Uusi talo ei ollut vanhaa yhtään parempi, se oli vain yksinkertainen maja, tosin kokemuksella rakennettu. Sama vanha tuli oli paloi uudessa nuotiossa.

Oli kevät. Vanha nainen käveli vaatimattomalle kasvimaalleen ja laittoi uudet siemenet multaan. Seuraavana päivänä meri oli huuhtonut kaiken pois.

Vanha mies istui kalliolla onkivapa kädessään. Oli kaunis sää, mutta aika viileää. Entinen ranta oli kadonnut kokonaan veden alle. Saari oli vajoamassa mereen. Kala syö ja mies nostaa saaliin merestä. Sitten hän kävelee pois.

Tuli on sammunut. Vain hehkuva hiillos on siitä jäljellä. Mökin seinää vasten nojasivat vanha mies ja nainen, aivan liikkumatta. Seuraavana päivänä jäljellä oli vain kylmä tuhka ja edelleen liikkumattomat mies ja nainen. Naisen käsi oli miehen kädessä. Viimeinen hymy karehti vielä heidän kasvoillaan. Aallot pärskyivät jo mökin seiniä vasten. Kohta heistä tulisi osa luontoa, osa alati nousevaa merta. Mutta he olivat saavuttaneet sen, mitä ihminen oikeasti tarvitsee; onnen, rauhan ja rakkauden.