Vankina

Loppu

Kun seuraavana päivänä Cashew näki minut, se kipitti äkkiä Jasmiinin jalkojen taakse turvaan. Jasmiini nosti vanhan pingviinin syliinsä kuin vauvan ja selitti sille, että Marc oli nyt ihminen. Cashew katsoi minua mustat nappisilmät ammollan kun se tunnisti minut. Sitten se yskäisi ja meni syömään kalaa.

Seuraavat päivät kuluivat lähinnä
totutellessani ihmisenä olemiseen. Unohdin joskus, että osaan puhua ja murahtelin niin kuin lohikäärmeenä olin tehnyt. Tulenteko hankaloitui huomattavasti, joten olimme päättäneet pitää edelleen palavan lohikäärmeentulen takassa. Jos se sammuisi, pitäisi keksiä miten saadaan kipinä taas syttymään. Mitään herkästi syttyvää materiaaliakaan ei ollut, märkää ajopuuta vain. Onneksi meri -joka nousi päivä päivältä- toi aina lisää tarvikkeita.

Ruokaa oli riittävästi varastossa, -tosin lähinnä suolakalaa, mutta Jasmiini keksi, että merilevä maatuu mullaksi ja mullassa kasvaa kasveja. Lohikäärmepäivinäni olin kerännyt merestä kaikkea roinaa yhteen saaren nurkkaan. Sieltä löysimme laatikon täynnä homeisia yrttejä, mutta yhdessä yrttipussukassa olikin jonkinlaisia siemeniä. Täällä kylmässä ei oikein kasvanut mikään, mutta kannatti yrittää, -ja aikaa meillä olisi elämämme loppuun asti, joten miksi ei? Niinpä talon nurkalle, mahdollisimman lähelle tulisijaa nousi kasvimaa. Jasmiini piti siitä hyvää huolta ja pian maasta puski jotain pientä ja vihreää.

Eräänä päivänä istuin taas katsomassa auringonnousua. Huokaisin vavisten ja hautasin pään käsiini. Jasmiini käveli luokseni.
"Mikä on?" hän kysyi.
"Cashew on poissa", kuiskasin ja kyynel valui poskeani pitkin. Käänsin katseeni pois. Jasmiini halasi minua.
"Ja olemme kahdestaan vankina tällä kirotulla saarella", hän sanoi.

"Mutta meillä on toisemme."

"Loppuun asti."