Vankina

Karkoitus

Seuraavista päivistä muistan vain hämärästi sen, kuinka lohikäärmeen raivo oli saanut minut tekemään kauheita. Lopulta joku oli ampunut minua nukutusnuolilla ja sitten minut oli tuomittu lähetettäväksi autiolle saarelle loppuelämäkseni.

   Laivamatka sinne kesti kauan ja se oli kaukana huviristeilystä. Jouduin olemaan pienessä häkissä, jossa en mahtunut edes kääntymään kyljelleni. Ihmiset olivat sitoneet silmäni, kuononi ja siipeni, eikä tulen työkseminen ollut kannattava ajatus, koska puisen laivan palaessa kaikki kuolisivat, joko palaisivat tai hukkuisivat, enkä voinut sietää vettä. Lopulta he päästivät minut rantaan, tökkien varoittavasti naurettavilla seipäillä. Yritin syöstä tulta, mutta he olivat ilmeisesti huumanneet minut niin, ettei se onnistunut. Jonkun velhon he olivat palkanneet loitsimaan sen saaren niin, etten pääsisi pois.

   Niin minä jäin tälle karulle, kylmälle saarelle, jota ympäröivä meri oli jatkuvasti levoton. Saari ei ollut kovinkaan iso, ainakaan lohikäärmeen silmin, mutta mahduin sentään mellastamaan siellä ilman, että olisin koko ajan vaarassa pudota kylmään mereen.

   Ensimmäiset päivät kuluivat saareen ja uuteen olomuotooni tutustumiseen. Sitten lähinnä nukuin, itkin kuumia kyyneleitä ja opettelin lentämään kunnolla. Lensin korkeuksiin ja syöksyin alas, opettelin silmukoita, kierresyöksyjä ja kaikkia mahdollisia temppuja. Meri antoi ruokaa ja vaikken vedestä pidäkään, en tulisi toimeen ilman sitä.

   Oli kulunut noin kaksi kuunkiertoa karkoituksesta ja olin edelleen vankina tällä kirotulla saarella. Lennähdin lahdenpoukamaan, missä on saaren ainoa ranta. Sinne tuuli kuljettaa paljon hylkytavaraa, ajopuita ja kuolleita eläimiä. Tällä kertaa minua odotti iloinen yllätys. Rannassa nökötti pieni, mustavalkoinen lintu. Hiivin sen luo. Se huusi kaipuutaan ja katsoi merelle. Huusin sen kanssa ja sitten otin sen lämpimään syliini. Lintu oli hyljemäinen ja käveli pystyssä vaappuen. Se ei tainnut osata lentää. Mutta tulevina viikkoina huomasin, kuinka hyvin se ui. Sellaista kalamoottoria en ollut kuunaan nähnyt. Kiinnyin siihen kovasti ja aloin kutsua sitä nimellä Cashew. En tietenkään voinut enää äännellä kuin ihminen, mutta pieni pingviini oppi ymmärtämään sitä lohikäärmeen mylvintää, jota jouduin puhumaan.