Oneshots

Where do broken hearts go?

Ihmisillä on kysymyksiä, joita heillä on tapana toistella. Samat kysymykset kerta toisensa jälkeen, eikä yksikään ole oikeasti kiinnostunut vastauksista. Näiden asioiden kysyminen on vähän kuin jääkaapilla käyminen, vastaukset ovat tyhjiä, mutta ne on pakko kysyä.

Jos saisit sanoa yhden asian 18-vuotiaalle itsellesi, mikä se olisi?

Tämä kysymys on aina kiehtonut minua. Teini-iästä asti olen tiennyt, etten haluaisi vastata "nauti elämästä" tai "älä käytä niin paljoa alkoholia" - ei, haluan vastata jotain, josta oikeasti olisin hyötynyt. Jotain, jota olisin saattanut uskoa sen.

Muutamia viikkoja sitten keksin vastauksen. Vastaukseni on ehkä yksinkertainen, mutta tiedän, että se olisi voinut muuttaa elämäni.

Pidä kiinni. Hän rakastaa sinua.

Mutta minä päästin hänet menemään. Eikä siitä oikeastaan voinut syyttää ketään. Hän sanoi aina, ettei ketään voi pakottaa jäämään. On itsekästä edes pyytää, jos toiselle on helpompaa lähteä. Joten minä en pyytänyt häntä jäämään.

Minä olin tyhmä. En tiennyt, että oikeasti hänen olisi ollut helpompi jäädä. Minä olin loukannut häntä, vihasin itseäni. En minä tajunnut, että hän antaisi anteeksi. Että hän rakasti minua.

Oikeasti ajattelin vain itseäni. Luulin että olisi vaikeampi antaa itselleni anteeksi jos hän on läsnä. Luulin, ettei hän haluaisi olla kanssani. Mutta luulo ei ole tiedon väärti. En antanut itselleni kuitenkaan koskaan anteeksi.

Ja vaikka mieleni olisi tehnyt sanoa hänelle se yksi sana, "jää", en tehnyt sitä. Käskin hänen mennä. Tuska oli sietämätön, mutta luulin sen olevan ainoa vaihtoehto.

Toivoin hänelle hyvää elämää, uutta perhettä, ehkä pari pientä ihmistä, jotka kutsuisivat häntä isäkseen. Mutta tiesin, että ikuisesti tulisin häntä ikävöimään.

Minullakin oli hyvä elämä jonkun mielestä. Olin korkeassa virassa ja tienasin hyvin. Asuin kaksikerroksisessa omakotitalossa. Miehen kanssa.

Mutta se mies ei ollut hän, joten sillä ei ollut mitään merkitystä.

Ehkä olisin voinut pyytää häntä palaamaan. Jos olisin pyytänyt, olisinko asunut omakotitalossani hänen kanssaan? Mutta minä en pyytänyt häntä palaamaan.

Ehkä se johtui siitä, että minä luulin tekeväni oikein. Luulin, että tällätavalla kärsisimme molemmat vähemmän. Voiko ihminen edes olla niin väärässä?

Emme pitäneet yhteyttä. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut soittaa perjantai-iltana baarista kotiin tullessani. Mutta ajattelin olevan liian myöhäistä.

Vaikka silloin ei olisikaan ollut liian myöhäistä. Jos olisin soittanut, olisimmeko löytäneet toisemme uudelleen? Olisiko hän ollut kanssani onnellinen?

Mutta nyt on liian myöhäistä.

Tyhmä 18-vuotias, tee niinkuin sinusta tuntuu oikealta, äläkä ajattele muita päätöksissäsi.

Olisit voinut pyytä häntä jäämään. Hän olisi jäänyt, olen siitä täysin varma.

"Counted all my mistakes and
there's only one

Standing out from the list of the things I've done

All the rest of my crimes don't come close

To the look on your face when I let you go

So I built you a house from a broken home

And I wrote you a song with the words you spoke

Yeah, it took me some time, but I figured out

How to fix up a heart that I let down

Now I'm searching every lonely place

Every corner calling out your name

Tryna find you, but I just don't know

Where do broken hearts go? "

Tästä tuli erittäin random oneshot joka valmistui kello 0.35 ja on todennäköisesti huomattavissa laadussakin, mutta en näe silti syytä olla jakamatta tätä teidän kanssa.