Oneshots

Mistä apu?

A/n: heti alkuun pahottelut että tää on kökkö ja toooosi lyhyt. Halusin kirjottaa tän vaa purkaakseni vähän omia fiiliksiäni. Eli aika henkilökohtasella alueella liikutaa (huono päivä, ei huono elämä, en oo masentunu tai mitää no worries) ja joo kannattaa muistaa et oon kirjottaja eli dramatisoin ja lisään asioita että saan tekstistä kiinnostavan. Kiitos ja anteeksi.

Ahdistus kuristaa kurkkua.

Kädet menevät nyrkkiin ja aukeavat jälleen.

Kyyneleet polttelevat silmäkulmissa.

Halu kertoa luotetulle.

Kertoa huolet.

Saada apua.

Mutta kuka voisi olla luotettu

Jos ystävä käskee selviämään yksin?

Mistä apua?

Kenelle puhua?

Onko yksin?

Avaan silmäni uuteen päivään. Vedän kasvoilleni valheellisen hymyn joka menee läpi kuin puhdas vesi siivilästä. Kerään itseni. Uskottelen itselleni, että voin hyvin. Että kaikki muuttuu kun lukio alkaa. Että tutustun uusiin ihmisiin. Tai ystävät välittäisivät. Olisi joku, joka auttaisi. Haaveet tuuduttavat uneen illan tullen.

Olen sotku. Sekaisin. Solmussa. Ongelma. Saanko enää itseäni auki? Saanko ratkaistua itseni ilman apua? Saako tarvitseva apua? Eikö kukaan näe? Eikö huomaa satuttavansa tunteitani? Eikö tajua, etten yksin selviä?

Kuka pelastaisi? Vetäisi pinnalle? Saisi tajuamaan, etten yksin ole.

Internetissä vietän aikaani. Puhuen ihmisille, joita kasvotusten en ole tavannut. He auttavat. Jos voivat. Mutta eivät korvaa Internetin ulkopuolista ihmiskontaktia. Heitä ei voi koskettaa. Ei halata. He ole eivät tarpeeksi lähellä kuitenkaan.

Jospa nousisin vielä. Näyttäisin kaikille, että pystyn tähän. Pystyn selvittämään sotkuni.

Ps. Wattpad sano et tää kestää 52 sekuntia lukea. Ei se haittaa, en tuhlaa tein aikaa enempää ja ainki sain asiat ytimekkäästi kerrottua.