SCORPION

11. Raamattu

(Valma)

Kuuntele, poikani, viisauden sanoja, seuraa valppaasti hyviä neuvojani, jotta säilyttäisit harkintasi ja puhuisit niin kuin puhua tulee. Hunajaa tiukkuvat vieraan naisen huulet, hänen kielensä on öljyä liukkaampi, mutta lopulta hän käy karvaaksi kuin koiruoho, viiltää kuin kaksiteräinen miekka. Hänen jalkansa kulkevat kuolemaan, alas tuonelaan vievät hänen askeleensa. Ei hän välitä elämän tiestä, ei tiedä, minne päin milloinkin horjahtaa.

Siispä, poikani, kuule minua, älä lyö laimin minun opetustani. Pysy kaukana vieraasta naisesta, älä mene lähellekään hänen talonsa ovea, ettet haaskaisi voimaasi vieraille etkä parhaita vuosiasi armottomalle, etteivät oudot hyötyisi miehuudestasi, tuntemattomat raadantasi tuloksista etkä sinä viimein, loppuun ajettuna päätyisi huokaamaan: "Miksi minä vihasin opetusta, miksi halveksin hyviä neuvoja, en kuunnellut opettajiani vaan suljin korvani kasvattajieni ohjeilta! Minä olin joutua tuhon omaksi, kaiken kansan pilkattavaksi."

Juo vettä omasta ruukustasi, käytä oman kaivosi raikasta juomaa. Miksi antaisit lähteittesi vuotaa kadulle, purojesi kaupungin toreille? Ne pulppuavat yksin sinua varten, vain sinun hyväksesi, eivät muiden. Olkoon sinun lähteesi siunattu, iloitse vaimosta, jonka nuorena sait, rakkaasta peurasta, suloisesta kauriistasi. Olkoot hänen rintansa ilosi vuodesta vuoteen, hänen rakkautensa elämäsi riemu ja hurmio. Miksi, poikani, viehättyisit vieraaseen naiseen, miksi hyväilisit vieraan povea? Missä ihminen kulkeekin, Herra näkee hänet ja tarkkaa hänen askeleitaan. Pahantekijä jää rikostensa vangiksi, takertuu syntiensä verkkoon. Hillittömyyteensä hän kuolee, ajautuu perikatoon kaikessa hulluudessaan.

Niin lukee Raamatussa. Enhän mä sitä yleensä lue, oikeastaan koskaan, mutta nyt mä jostakin syystä otin sen hyllystä, missä se oli ollut rippikoulun päättymisestä lähtien. Ja mä olin avannut sen. Niillä sivuilla se luki, ja mä tiesin että se kertoi musta. Mä olin se vieras nainen. Ilmeeni pysyi tyhjänä, edelleen yhtä tyhjänä kuin aina ennenkin, mutta mä tunsin jotain muuta kuin yleensä. Ei, tuo yksi Raamatun kohta ei saanut mua kääntymään uskoon tai mitään muutakaan sellaista, mutta jonkin näköisen valaistumisen mä koin. Mä tunsin surun. Ihan pikkuisena, mutta tunsin kuitenkin. Suljin kirjan varovasti, sipaisin sormenpäilläni sen liukasta uudenveroista kantta, ja pistin takaisin hyllyyn. Samalla yritin pistää sen pienen tunteenkin hyllyyn, ravistaa pois itsestäni ja jäädyttää sydämeni uudelleen.

Scorpionin ilmestymisestä kartanolle oli nyt neljä päivää. Oli siis sunnuntai ja mä olin päässyt kotiin. Katselin pientä tilaa, jota myös asunnoksi kutsuttiin. Se oli ihan sekaisin. Joka nurkka oli pölyn peitossa ja olin huomannut keittiössä homeisia lautasia. Ällöttävää. Kuten arvata saattaa, en käyttänyt sunnuntaitani koskaan siivoamiseen. Koko sunnuntai kului yleensä aina musiikkia kuunnellen ja tanssien pitkin lattiaa, sillä musiikki sai mun ajatukset tuulettumaan ja mut heräämään eloon siitä horroksesta, joka ylleni laskeutui aina viikon aikana. Mutta tänään mä en tanssinut ja laulanut, en edes pistänyt lempilevyäni soimaan. Mä murehdin elämää, vaikka se ei ollut mun tapaista. Ehkä juuri siksi olin tarttunut siihen kirjahyllyssä näkyvään mulle täysin vieraaseen kirjaan. Mutta se ei ollut piristänyt mua. Se oli ainoastaan kertonut mulle, kuinka paska ihminen oikeasti olin. Ehkä mun oli silti tarkoitus kuulla se. Mun oli kai tarkoitus juuri tänään ymmärtää se.

Mun tullessa kotiin mä olin nähnyt Scorpionin yhdellä sivukujalla. Sen ympärillä oli liikkunut joku nainen. Ne olivat hymyilleet toisilleen salaperäisesti ja nainen oli kuljettanut pitkiä sormiaan miehen nahkatakin peittämällä hauiksella. Se oli kaunis nainen, sen olin myöntänyt heti, mutta en silti voinut ymmärtää, miksi Scorpion oli sillä kujalla sen kanssa. Mies ei ollut huomannut mua, mikä tuntui omituiselta, sillä olin jo kuvitellut, että se näkisi mut aina, että se tuntisi mun läsnäolon poreilevana ilmassa. Mä olin jo kuvitellut, että se saattoi kaivata mua. Mä olin kuvitellut, että mä kiinnostin sitä yhtä paljon kuin se kiinnosti mua, mutta tosiaan, mä olin vain kuvitellut. Sen virnistäessä sille naiselle sillä tutulla virneellä, mä tunsin kaiken valuvan hukkaan. Ei se musta välittänyt. Se tajusi mikä mä olin ja ettei voisi vaikuttaa siihen. Se oli jättänyt meidän pienen aikamme taakseen, enkä mä kai ollut sille enää mitään.

Kun se nainen oli sipaissut Scorpionin kaulaa etusormellaan, mä olin kääntänyt niille selkäni ja juossut kotiin. Kyyneleitä pidätellen. Ja siitä syystä kiroten itseäni helvettiin, kun annoin mustasukkaisuuden vaikuttaa mun tunteisiin ja tunteiden vaikuttaa mun kehoon. Kuka oli käskenyt mennä rakastumaan? Ei kukaan, en edes mä itse, mutta joku typerä voima oli pistänyt mun pääni sekaisin ja sotkenut mieleni Scorpionin kuvilla. Siitä syystä luultavasti kärsisin vielä pitkään tunnontuskista, mutta ei kai mulla ollut enää mitään tehtävissä asian suhteen. Joku hullu haltija oli istuttanut tunteiden puun mun sydämeen ja kihersi nyt sen oksalla onnellisena hulluudestaan, kun näki mun kyyneleet. Ja niin näin mäkin tuijottaessani itseäni peilistä. Kyyneleet putoilivat silmistäni poskilleni ja huokaisin. Vedin etusormillani poskeni kuiviksi ja räpyttelin orastavat kyyneleen pirulaiset pois silmäkulmistani. Mä en harrastanut itkemistä, joten hus pois hyi.

Ehkä mä olin paska ihminen, jota jokin korkeampi voima yritti rankaista, mutta mitä sitten? Mä olin ennenkin osannut nauttia elämästä. Mä olin myös oikein taitavasti osannut nauttia siitä komeammasta puoliskosta ihmisiä, miehistä. Oli ne kuitenkin sen verran upeita olentoja, että ei mua ollenkaan haitannut se suuri lukumäärä, joka oli ajanmittaa kertynyt niistä, jotka olin päästänyt iholleni. Tai joiden iholle mä olin päässyt. Hymähdin ja nostin suupieleni pieneen hymyyn. Mä käytin elämäni näin. Tulisin jatkossakin käyttämään. En huomioinut sitä pientä inisevää surunkipinää sydämessäni. Se yritti itsepäisesti kertoa mulle, että mun pitäisi tehdä jotain, etten mä saisi alistua isännän komennettavaksi. Tiesinhän mä sen, mutta mitä mä muka voisin tehdä. Häh? Niin, en mitään. Sitä minäkin. Ei mulla ollut mitään tai ketään, jonka avulla tai vuoksi puolustautua. Oli vain mä, jolla ei ollut tässä maailmassa sen suurempaa merkitystä.

Katsahdin kelloon ja totesin sen näyttävän oikein hyvää aikaa lähteä baariin. En aikonut keskittyä ajattelemiseen enää eikä siivoaminen edelleenkään houkutellut, joten voisin pitkästä aikaa oikeasti juoda ja antaa jonkun miehen vaihteeksi tulla luokseni, mikäli jotain sattuu huvittamaan, mutta mä en itse yrittäisi mitään. Mä halusin vain pois kotoa, karkuun ajatuksiani, elämään elämääni sillä tavalla, millaiseksi se oli muovautunut. Sama se mitä mulle tänään tapahtuisi. En mä ainakaan kauheasti tästä enempää rikki menisi. Tunsin oloni vain pelkäksi kuoreksi. Maailma tuntui tällä hetkellä kauhean pitkäveteiseltä. Kiiruhdin tutkimaan pikkuisen makuuhuoneeni pikkuruista vaatekaappia, jonka sisältö taas oli ihan lilliputtimainen. Onnekseni löysin kuitenkin yhden ihan kivan mekon. Se oli nättiä purppuraista sifonkia ja liikkui ilmavasti kehoni heilahdellessa. Siinä olisi mukava lähteä valloittamaan yötä. Harjasin pitkät hiukseni läpikotaisin, heitin harjan johonkin niistä pölyisistä nurkista ja hyppäsin tennareihini. Kolautin oven auki ja heti uudestaan kiinni, pistin juoksuksi ja loikin hämärää rappukäytävää pitkin ulko-ovelle nauttien saman tien elämästäni paljon enemmän.

---

Koskaan ei pitäis ajatella tarinaa samalla, kun tekee uskonnon läksyjä tai voi käydä näin ::D Jos jotain sattuu kiinnostamaan niin kyseinen Raamatun kohta on Sananlaskujen kirjan 5. luku, mun henkilökohtainen suosikki :))