"Scorpion taisi saada uuden lelun", joku niistä kolmesta miehestä sanoi ja kuulin virneen sen äänestä. Myös minun kohteeni virne kasvoi ja mä vaan katselin, kallistin hieman päätäni ja raotin huuliani, mutta siltikin vain katselin. Mietin miehen san...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
(Kuvassa tässä luvussa esiintyvä Luukas)
Kolme vuotta. Kolme petollista vuotta mä olin elänyt tätä elämää, tehden tätä, ja huomaamattani rikkonut itseäni pala palalta. Mutta isäntä oli ollut vakuuttava. Se oli kaiken aikaa uskotellut mulle tämän olevan hyvä elämä, että se pelasti mut surulliselta elämältäni. Ja paskat. Se mies ei tehnyt muuta kuin satutti ja hajotti mua lisää. Olin ollut typerä, herkkäuskoinen 19-vuotias tyttöraasu, jonka päähän oli ollut helppo imeyttää vaikka minkälaisia juttuja. Ainoa, mitä tarvittiin, oli syvä ruskeiden silmien katse, joka oli silloin ollut niin miellyttävä, pehmeä ja lämmin. Se oli turvallinen katse, mutta nyt ne silmät herättivät mussa ainoastaan pelkoa, jonka sekaan oli hukkunut myös ripaus vihaa ja inhoa. Palasin mielessäni menneisyyteen tuijottaessani vankilani pientä ikkunaa. Siihen hetkeen, kun mun sydän viilleltiin verille.
"Täst tulee hauskaa!" Isla ilmoitti ja jysäytti kämmenensä mun selkään hyvin äijämäisesti. Varmasti tuleekin, hauskaa siis. Tällä porukalla ei mitään muuta saisikaan aikaan kuin hauskaa. Me olimme bilettämisen maailmanmestareita. Varsinkin laivalla. Me rakastimme risteilyjä.
Mukana olivat siis mun ja Islan lisäksi sen mies Andrea, Annika poikaystävänsä Villen kanssa sekä Iida ja Jade, eli perussakki. Eikä sovi unohtaa, että paikalla oli myös mun tärkein. Kohotin katseeni vieressäni kävelevään pitkään mieheen hymyn pyrkiessä mun suupieliin. Luukas. Sen tummanruskeat hiukset kääntyivät aavistuksen laineille ja tummat, tuuheat kulmakarvat korostivat jokaista ilmettä. Sen kasvojen iho oli sileää ilman parranhaiventakaan ja silmät eläväiset vaaleanruskean ja vihreän sotkusekoitukset. Se vihasi silmiään, mutta mä pidin niistä. Niiden katse oli aina poikkeuksellisen lempeän näköinen.
Luonteeltaan mies ei kuitenkaan ollut aina se lempein, vaan oikeastaan aika äkkipikainen, mutta se oli aina pitänyt mun puolia. Se siinä olikin parasta; se piti musta huolta, kun mä en itse osannut tehdä sitä. Ainoa asia, mistä en siinä pitänyt oli se, että se vaati meidän suhteelta aika paljon. Se ei voinut ymmärtää, että kaipasin pientä vapautta elämääni. Se oli saanut mut ahdistumaan aika monta kertaa vaatiessaan niin paljon läheisyyttä, mutta en antanut sen haitata. Olihan meillä edelleen aika siirappinen alkuhuuma menossa. Meidän juttua oli kestänyt vasta kolme kuukautta. Mä en osannut kutsua tätä vielä rakkaudeksi. Mun osalta ainakin tämä oli jokin syväihastumisenvaihe, mutta uskoin, että tästä voisi tulla vielä jotain suurta.
"Älkää hidastelko siinä! Mä haluun jo laivaan!" Jade valitti työntäen mua ja Islaa eteenpäin.
Kolme hyttiämme olivat onneksi ihan rampin läheisyydessä, joten niiden etsimiseen ei kulunut kauaa aikaa. Me naiset leiriydyimme yhteen hyttiin, Andrea sekä Ville toiseen ja Luukas oli jostakin syystä halunnut ihan oman hytin. Toisaalta ymmärsin sen, sillä jostakin syystä ystävieni miehet eivät oikein tulleet toimeen omani kanssa. Ne olivat usein esittäneet selviä vihjailuja siitä, että mun kannattaisi hankkiutua siitä eroon, mutta luotin enemmän tyttöjen mielipiteisiin. Tai no, Iidalla ja Jadella ei tainnut olla mielipidettä lainkaan, Isla ja Annika olivat innoissaan ainoastaan mieheni komeudesta. Oli siinäkin sitten mielipiteet.
