"Scorpion taisi saada uuden lelun", joku niistä kolmesta miehestä sanoi ja kuulin virneen sen äänestä. Myös minun kohteeni virne kasvoi ja mä vaan katselin, kallistin hieman päätäni ja raotin huuliani, mutta siltikin vain katselin. Mietin miehen san...
Mua kerrankin pelotti. Mä en tarkalleen ottaen tiennyt, mitä oli tulossa, sillä olinhan säästynyt rangaistuksilta kokonaan. Nyt mulle oli kuitenkin tulossa sellainen. Kehtasin myös väittää, että aika suuri sellainen, sillä isäntä oli raivoissaan. En ollut nähnyt sitä ikinä niin vihaisena ja kaiken lisäksi olin hieman shokissa siitä, että sen viha kohdistui muhun. Tunsin itseni heti paljon pienemmäksi ja voimattomammaksi sen raivoisan katseen alla. Jokin pieni ääni sisälläni hoki koko ajan Nyt sattuu! eikä se auttanut mua yhtään. Se vain pahensi pelkoani, vaikka en mä ennen ollut kipua pelännyt. Päinvastoin. Olin liittänyt kivun aina nautintoon.
Nilla oli jäänyt hetkessä taaksemme pois näkökentästäni, kun isäntä retuutti mua eteenpäin käytävällä. Se pysähtyi yhden oven luo, jota en ollut ikinä edes huomannut. Ei se silti ollut mikään ihme, sillä enhän mä edes liikkunut paljoakaan tässä osassa taloa. Isäntä vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin katsoen reitin olevan selvä ja avasi sitten oven vetäen mut rajusti perässään sen toiselle puolelle. Sieltä paljastui mulle täysin vieras käytävä, jossa oli hyvin heikko valaistus. Tässä kohtaa käytävää katosta roikkui yksi ainoa viimeisiään vetelevä hehkulamppu. Siinä ei ollut edes minkään näköistä lampunvarjostinta, johtonsa varassa roikkui pelkkä karun näköinen lamppu, jonka valo välkähteli vähän väliä. Jo se puistatti mua. Tämä ei selvästikään ollut kovin yleisessä käytössä oleva paikka.
Isäntä harppoi nopein ärtymyksestä kirein askelin eteenpäin ja mä kompuroin perässä sen puristaessa kovakouraisesti olkavarttani. Mieleni teki harata vastaan, sillä en todellakaan odottanut tulevaa innolla, mutta mitä se olisi hyödyttänyt. En pääsisi mihinkään pakoon, joten vitkastelu olisi täysin turhaa ja todennäköisesti satuttaisi mua vain enemmän. Käytävä loppui yhtäkkiä. Ainakin sen perusteella, että isäntä pysähtyi taas, ja kun kurkkasin sen ohi, näin sen työntävän avaimen edessämme olevan paksulta näyttävän oven lukkoon. Nielaisin. En halunnut tietää, mitä tuolla oli, jos sinne johti tällainen käytävä.
Ovi avautui ja isäntä suorastaan paiskasi mut sisälle. Suljin silmäni, mutta kun mitään ei tapahtunut, avasin ne ja katsoin ympärilleni. Ei siinä paljoa ollut katseltavaa. Olin päätynyt pieneen huoneeseen, jonka lattia ja seinät olivat karua ja kylmää harmaata betonia. Ovelta katsottuna vasemmanpuoleisessa seinässä oli korkealla pikkuinen ikkuna, joka oli huoneen ainoa valon lähde. Siitä näkyi ainoastaan taivasta, enkä pystyisi edes varpustamalla näkemään siitä kunnolla ulos. Tunsin väristyksen kulkevan lävitseni, kun katseeni osui vastakkaisella seinällä oleviin paksuihin, jo hieman ruostuneisiin ketjuihin. Ne olivat kahleita. Ketjuja roikkui seinästä neljä, kaksi paria, ja niiden päässä oli ranteiden ympärille lukittava osio. Ne olivat sen verran korkealla, että maassa pystyisi istumaan, mutta silloin kädet pysyisivät pään tasolla. Irvistin. Epämukavaa. Aivoni keksivät vähitellen tälle huoneelle nimen. Tämä oli tyrmä.
Säpsähdin, kun ovi takanani jysähti kiinni, mutta kääntyessäni ympäri en ollutkaan jäänyt yksin kuten oletin. Isäntä seisoi yhä edessäni raivosta jäykkänä. Mun selkäpiitä karmi olla sen kanssa kahden tällaisessa huoneessa. Sen silmissä säkenöi pelottava raakuus, joka yritti saada kehoni vapisemaan, mutta en antanut sille lupaa siihen. Mä olin edelleen vahva. Kielsin itseäni väistämästä enää sen katsetta, vaan tuijotin uhmakkaasti takaisin. Mies yllättyi, mutta keräsi vihansa nopeasti uudelleen. Se nosti suupielensä ilkeään virneeseen. Tuijotuskilpailumme jatkui edelleen, mutta sisimmässäni tiesin, että tulisin häviämään. Mä en mahtaisi isännälle mitään. Mitä mä voisin tehdä kaapin kokoisen miehen voimaa vastaan? En mitään muuta kuin esittää rohkeaa, jota mä en todellakaan ollut.
Ensimmäinen isku tuli vasemmalta. Se osui muhun lujaa ja sai mut kaatumaan kovalle betonille kera säälittävän ähkäyksen. Mieleni kelasi vaihtoehtoja. Ei niitä ollut. Vastaan laittamisessa ei ollut järkeä, sillä tapahtumien kulku olisi joka tapauksessa väistämätön, mitä tahansa isäntä olikin suunnitellut. Mä voisin ainoastaan nousta ylös, joten tein niin ja kohtasin taas sen katseen. Sen isot kädet singahtivat kaulalleni ja kiertyivät sen ympäri niin tiukasti, että luulin kuolevani siihen paikkaan. En ollut ikinä kokenut sellaista ahdistusta, hengenahdistusta. Valtavaa piinaa, tuskaa, kuolemanpelkoa. Kurkustani kuului surkeaa kähinää yrittäessäni saada happea keuhkoihini. Sitä ei vain tullut. Käteni yrittivät irrottaa isännän käsien otetta kaulastani, mutta sillä ei ollut vaikutusta, mikä näytti vain huvittavan miestä. Sen huulilla oli kiero hymy ja se toi kasvonsa ihan omieni lähelle.
"Voi Carrie, et sinä kuole. Kenen kanssa mä sitten leikkisin?" se sanoi pelottavan rauhalliseen äänensävyyn ja paiskasi mut otteestaan vastakkaiseen seinään. Lyyhistyin uudelleen lattialle ja yskin keuhkojani pihalle. Käteni siveli kurkkuani. Siihen sattui ihan älyttömästi.
"Mä en oo mikään helvetin Carrie.." sain sanottua hiljaa, "mä oon Valma!"
Isäntä repäisi mut ylös maasta ja heitti uudelleen seinään. En ollut varautunut siihen, joten pääni kolahti betoniin voimalla. Kaikki meni hetkeksi mustaksi ja korvissani vinkui. Kun näkö alkoi palautua, huone huojui kuin mikäkin vekkula eikä isäntää näkynyt missään. Kosketin inahtaen päätäni ja suljin silmäni uudelleen. Sormiini tarttui jotain tahmeaa. Taisin vuotaa. Avasin silmäni, kun huppari revittiin päältäni. Isäntä näkyi häilyvänä edessäni. Seuraavaksi se oli vetänyt mekon päältäni ja muhun tuli eloa. Pomppasin ylös maasta, mutta se kaatoi mut uudelleen. Konttasin karkuun, mutta se tarttui mun jalkaan ja levähdin mahalleni. Yritin avuttomasti ryömiä eteenpäin, tuloksetta. Vilkaisin miehen suuntaan ja toivoin heti, etten olisi tehnyt sitä. Sen kädessä oli ruoska. Ei mikään lelu, vaan ihan aito, jolla saisi järkyttävää jälkeä aikaan. Nielaisin. Se aikoi myös käyttää sitä, ei se muuten mua olisi riisunut alusvaatteisilleni.
Se kohotti kätensä ja mä puristin silmäni kiinni. Kuului viuh ja släp, seuraavaksi tunsin ainoastaan polttavan kivun selässäni ja haistoin tuoreen veren. Oman vereni. Kiemurtelin tuskaisesti, mutta kieltäydyin huutamasta. Hoin mielessäni kaikki tietämäni kirosanat suomeksi, englanniksi ja jopa ruotsiksi. Se teki sen uudelleen, kipu kaksinkertaistui, enkä voinut enää mitään. Huusin. Huusin niin jumalattomasti, ja samalla tiesin isännän nauttivan kuin jumala. Vielä kolmas kerta ja huudon lisäksi tuli kyyneleet. Tämän enempää ei voisi koskaan sattua. Edes kuoleminen ei sattuisi näin paljon. Ellen mä sitten ollut kuolemassa tuskaan.
"Nouse!" kuului isännän vaativa ääni jostakin kaukaa. Hengitin hyvin epämääräisesti punnertaessani hitaasti itseäni tärisevien käsieni varassa ylös. Mutta en päässyt ylös, vaan jumituin siihen. Kuulin sykkeen korvissani. Isäntä tarrasi mun hiuksiin ja kiskoi mut ylös. Katsoin sen julmiin kasvoihin. Se oli paha. Se painoi mut vasten seinää itse ihan kiinni mussa eikä mulla ollut voimia estää sitä ottamasta mua. Kaikki tuntui katoavan sen tehdessä niin. En mä enää ollut mitään, en tuntenut enää mitään, vaikka samalla tunsin vihlovan kivun kaikkialla. Joka paikkaa särki ja kolotti.
Tiesinolevani kauttaaltani mustelmilla, kun isäntä vihdoin lopetti. Se ei antanutmulle alusvaatteideni lisäksi muuta vaatetta, vaikka huoneeseen jäätyi. Se vainraahasi mut huoneen toiselle puolelle, kahlitsi mun ranteet ketjuihin, varmistiettei mun hiuksissa ollut pinnejä ja lähti. Mä jäin yksin haavoittuneenatyrmään. Kohotin syvään hengittäen katseeni siihen pieneen ikkunaan ollessanipolvillani maassa, käsieni roikkuessa velttoina kahleissa pääni tasolla ja muutamanuuden kyyneleen kirvellessä silmissäni.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
