Prologi

731 66 10
                                    

Ne olivat kauniita. Ne kuusipuut, niin kerrottiin. Niiden paksut rungot, pienet neulaset, korkealle kurottavat oksat, kaikki hehkuivat elinvoimaa. Neulaset olivat syvän vihreät, oksia oli runsaasti, kaarna oli tervettä. Niin niitä minulle kuvailtiin, kun kysyin. Niitä siellä keskellä metsää olevaa neljää puuta. Niitä kutsuttiin kuolon varjelemiksi kuusipuiksi. Kaikki muut puut niiden ympärillä olivat lähestulkoon kuolleita. Ne puut minäkin olin nähnyt, metsän reunalta käsin.

Oli kuin terveet puut olisivat imeneet elinvoimaa muilta puilta ja jättäneet niille vain rippeet, juuri sen verran että puut säilyivät hengissä, mutta sen verran että ne eivät jaksaneet kasvaa, eivätkä elää kunnolla.

Kukaan kylästämme ei ollut koskaan astunut jalallansakaan metsään. Se johtui säännöstä. Kylässämme ei ollut kovin montaa sääntöä, mutta niistä muutamasta tärkein oli: Älä. Koskaan. Mene. Metsään. Tätä sääntöä minulle oli jankattu lapsesta asti, peloteltu keksityillä tarinoilla kuinka metsään mentyään ei koskaan palaa, kuinka joutuu kulkemaan metsässä ikuisesti, koskaan kuolematta, koskaan pääsemättä metsästä pois.

Suosituin tarina, jota aikuiset kertoivat, kertoi tytöstä. Tytöstä, joka eksyi metsään eikä palannut koskaan, mutta välillä metsän reunalta saattoi kuulla hänen laulavan.

Kaikki muut lapset nielivät tarinat, uskoivat ne vastaan panematta, pelkäsivät edes olla metsän lähellä. Kaikki paitsi minä. Minä olin ainut poikkeus, tietenkin minä esitin, että uskoin kaiken, jotta en herättäisi epäilyksiä.

Minä en ollut koskaan uskonut tarinoita. Itse asiassa metsässä oli jotain kiehtovaa, jotakin joka veti minut päivästä toiseen katselemaan elossa sinnitteleviä puita. Kunnes eräänä päivänä minulle ei enää riittänyt pelkästään niiden katseleminen metsän reunalta. Halusin päästä kulkemaan puiden lomassa, olla niiden ympäröimä.

Ja niin minä menin metsään, jonne meneminen oli kiellettyä.

Kuolon varjelemat kuusipuut | Valmis✔️Where stories live. Discover now