⏩ do you really love me?

ღ toinen

04.04.2021 | | robin

Vihasin olla myöhässä, josta johtui se tapa, miten runnoin lippistä päähäni, kun en märkiä hiuksiani ehtinyt laittaa. Heräsin puolitoista tuntia myöhässä, joka meinasi sitä, että mulla olisi tasan viisi minuuttia aikaa siirtyä kaupungin toiselle laidalle palaveriin. Viisi minuuttia riitti, kuin riittikin ainoastaan siihen, että pakkasin reppuni, ja painoin suudelman nukkuvan Isacin otsalle. Nukkuvan Isacin, joka oli syynä siihen, miten en herännyt ajallani. Jos hän ei olisi suostunut tulemaan ajoissa kotiin, vaan vaati meidän ajavan sitä pidempää reittiä, olisin varmasti herännyt herätykseeni. Ainakin niin oli hyvä uskoa. Laittaa kaikki nuoremman syyksi.

Valkea autoni starttasi muutamaa minuuttia myöhemmin alapihalta, ja pääsin, kuin pääsinkin matkaamaan kohti palaveripaikkaa. Matkalla soitin Jimille, ja kerroin mistä kiikastaa. Miksi olen myöhässä, ja kuinka olen jo matkalla. Kuinka heidän pitäisi odottaa reilut kaksikymmentä minuuttia saapumistani.

Ja koska asuinhan Turussa, oli matkan varrella menossa joku helvetin tietyö, jonka ansiosta jouduin seisomaan rikkinäisissä valoissa viisi ylimääräistä minuuttia, kun typerä työmies halusi joko ihailla autoani, tai soittaa jokaiselle ystävälleen, miten pitelee itse Robinia STOP-merkillään paikoillaan, että tulkaa katsomaan. Lopulta kyllästyin siihen odotteluun, ja mahdollisuuden tullessa vaihdoin kaistaa ja näin ollen pääsin liikkeelle.

Vihdoin ja viimein saavuin Hirvensalon perukoille, jossa palaveri poikkeuksellisesti pidettiin. Yleensä se pidettiin muutamansadan metrin päässä kämpiltä, ydinkeskustassa, mutta ei tänään. Tänään he olivat päättänee, ettei sitä voida normaalissa paikassa pitää, vaan heistä oli paljon hauskempaa laittaa mut ajamaan suht ruuhkaisessa keskustassa, ja sen jälkeen vielä ajelemaan vanhoilla kotikulmilla. Eihän siinä mitään vikaa ollut, vain ja ainoastaan kaikki teinimuistot valuivat mieleeni. Ajat, kun mun ensimmäinen sinkku tuli ulos. Se oli yhtä helvettiä, mutta en mä mitään toisinkaan tekisi. Ilman sitä suurta, yhtäkkistä suosiota en olisi tässä. En parkkeeraisi autoani omakotitalon pihaan, enkä todellakaan olisi myöhässä.

''Sori et oon myöhässä, toivottavasti teillä ei oo mikää kiire'', hymyilin ujosti astellessani asunnon olohuoneeseen, jossa muut olivat kerääntyneet ruokapöydän ympärille. Mitä ilmeisemmin talo oli jonkun heidän, mahdollisesti sen ylimääräisen, jota en ikinä aikaisemmin ollut nähnyt.

''Ei, ei meillä kiire mihinkään ole. Toivottavasti ei sinullakaan'', nainen Jimiä vastapäätä lausui, ja pudistin päätä. Laskin reppuni tuolin vierelle, ja istuuduin Jimin vierelle. Muiden tavoin nappasin repustani muistiinpanovälineet, sekä kalenterin, johon saisin merkattua mahdollisia, tulevia, tärkeitä päivämääriä.

Ja niitä tärkeitä päivämääriähän alkoi satelemaan. Ensiviikosta lähtien aina loppusyksyyn. Lähes jokaisena viikkona oli jotain. Oli studiota, oli palaveria, musavideon kuvausta, lisää studiota. Pari yhteispalaveria niin Isacin, kuin muutaman muunkin albumilla vierailevan artistin kanssa. Olin erityisen innoissani tästä vuodesta. Toki tiesin suunnitelmista jo kuukausia sitten, mutta nyt, kun niitä ihan oikeasti vietiin eteenpäin, innostus vain kasvoi, ja kasvoi jokaista sovittua päivämäärää kohden.

Albumin olisi tarkoitus tulla ulos ennen lokakuuta, ulkomailla kuvattavan musiikkivideon kahden kuukauden sisään. Ja uuden sinkun muutamaa viikkoa musiikkivideota aikaisemmin. Kiirettä siis piti, mutta luojalle kiitos, olemme aloittaneet jo äänittämisen paripäivää sitten.

Ja koska kesä ei olisi mitään ilman keikkoja, niitä löytyi yllinkyllin ympäri Suomea. Löytyi erilaisia festareita, kuten Ruisrockin päälava - mahtavaa, mutta löytyi niitä yksittäisiä keikkoja niin suurista, kuin pienistäkin kaupungeista. Mukana oli paljon sellaisia keikkapaikkoja, joissa en ikinä ole edes esiintynyt, joista en ikinä ole edes kuullut. Ja omalla tavallaan ne saivat perhoset lentelemään vatsanpohjallani.

''Robin, sun täytyy myös muistaa, ettei tämä kaikki saa ottaa otetta susta. Sun pitää ylläpitää ihmissuhteita, sun pitää pitää vapaapäiviä. Niin musiikilta, kuin kaikelta muultakin'', se Jimiä vastapäätä istuva nainen selitti ihan, kuin en olisi tätä kaikkea tiennyt. Ihan, kuin en olisi vuosia kestäneen uran aikana tajunnut, kuinka tärkeää vapaa-aika on. Kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta tämän kaiken välillä. Vajoaminen maan alle on aivan liian helppoa tässä työssä, eikä se vaadi, kuin muutaman viikon jatkuvaa työntekoa ilman aikaa itselleen, sekä läheisilleen.

''Mutta ennen kaikkea sun pitää jatkaa fysioterapiassa käyntiä, sun pitää jatkaa jalan kuntouttamista. Sen tulisi toukokuun loppuun mennessä olla täydellisessä kunnossa. Koko lasketteluonnettomuudesta pitäisi olla jäljellä vain päänsisäinen muisto, sekä säären korkuinen leikkausarpi.'' Sekä erittäin pitkään kestävän trauman laskettelusta. Ja se arpi on helvetin järkyttävän näköinen.

''Mä tiiän, ja mä aion käydä sielä fyssarissa, kuten oon viimeiset kaksikuukautta jo käynyt'', hymyilin samalla, kun pakkasin kamojani takaisin reppuun. Palaveri olisi ohi näillä sekunneilla, ja pääsisin kotiin. Kaupan kautta tosin. Ellen laittaisi Isacia sinne puolestani. Tai pyytäisi häntä käyttämään Prismojen keräily-paskaa, ettei tarvitsisi kuin noutaa ostokset. Ja luonnollisesti maksaa ne.

''Hyvä kuulla'', lausui hän, ja nousi ylös tuolilta, joten tein samoin. Kättelin, hymyilin, sanoin heipat niin hänelle, kuin muillekin, ja poistuin asunnosta.

Pitkälle en kuitenkaan selvinnyt, kun Jimi huudahti perääni, ja kyseli kuulumisia. Se kyseli, ja kyseli, enkä tiennyt milloin pääsisin pois. Enimmäkseen se kyseli mun jalasta, sekä Isacista - kumpainenkin asia hoidossa. Jalka kirjaimellisesti. Vastailin siinä parhaani mukaan erilaisiin kysymyksiin, ja kysyin parhaani mukaan häneltäkin hieman kuulumisia ja kaikkea muuta. Ihan, kuin emme edellisenä päivänä olisi nähneet studiolla.

Perseelleni meinasin lentää siinä vaiheessa, kun Jimi kertoi, miten Isac ei pääsisi mukaan kuvauksiin. Miten sitä ei voisi ottaa matkalle mukaan, vaan joutuisi jäämään kotiin. Tietenkin se voisi oman lennon sinne varata, olla vapaa-aikana mun kanssa, mutta ei pääsisi kuvauspaikalle. Toisin sanoen meillä olisi vain ja ainoastaan aikaa öisin - jolloin nukkuisin, kiitos pitkälle päivälle.

Tottakai oli ymmärrettävää, ainakin jollain tapaa, miksi häntä mukaan ei voitu ottaa. Mutta pidemmälle kun miettimään alkaa, hän jokatapauksessa tulisi näkemään sen videon muita aikaisemmin. Hän tulisi kuulemaan sen kappaleen muita aikaisemmin, sillä haluan kuulla hänen mielipiteensä siitä kaikesta. Mutta he kun jotakin päättävät, se päätös myös pitää. Sen näiden vuosien aikana olen oppinut. Oppinut, ettei inttäminen tässä vaiheessa auta. Ja kuten Jimi sanoi, ehkä mä pärjään ilman Isacia viikonpäivät. Ainakin toivottavasti.