⏩ do you really love me?

ღ viides

//tähän alkuun heti yks, pieni ilmotusluotonen asia, joka liittyy tähän lukuun :'D eli tosiaan kirjotin TAP'iin tavallaan alustuksen tälle luvulle, sitä ei siis pakko lukea ole, mut jos haluaa tarkalleen tietää, mitä robin ja isac ennen tätä lukua on tekstaillu ni sit kannattaa käyä lukemassa 8) voi olla, että jatkossaki teen näin, mut ilmotan siitä aina luvun alussa!! 

löydätte sen, kun painatte TAP'issa siellä vasemmassa ylänurkassa olevia viivoja, ja kirjotatte hakuun haista vittu

laitan myös kommentteihin suoran linkin siihen, niin pääsette sitä kautta kyseseen alustajaan helpommin!

laitoin linkin myös mun profiiliin sinne ''viesti kaikille'' juttuhommeliin, sieltä kautta ainkin pitäis toimia, ellei mikään muu toimi

niiku vittu mikä työmaa...

((TAP tosiaan on wattpadin teijöiltä sovellus puhelimille (android, ios)))

10.04.2021 || isac

Ehdin nukkumaan vain muutaman tunnin, kun heräsin yöpöydällä värisevään puhelimeen. Eikä se värissyt ilmoituksena uudesta soitosta - onneksi - vaan uusista viesteistä. Viesteistä, jotka tulivat keneltä muultakaan, kuin Robinilta.

Ja siinä sitten väsyneenä, darraisena, sekä osaksi edelleen humalassa sain aikaan riidan, joka päättyi Robinin ilmoitukseen, ettei kotiin tarvitsisi muutamaan päivään mennä, sillä ei halua nähdä mua. Ymmärrettävää sinänsä, ettei halua nähdä mua. Mutta sinänsä taas ei, sillä koti oli meidän. Ei se voi mua kieltää menemästä kotiin. Siellä on mun vaatteet, siellä on mun kaikki henkilökohtaiset tavarat puhelinta ja lompakkoa lukuunottamatta, joita tarvitsen päivittäin. Mä tarvitsen mun tietokoneen, jotta voin vastata sähköposteihin. Mä tarviin mun hammasharjan, mun hygieniatuotteet.

Mä näin, miten Milo katsoi mua sivusilmällä, kun puristin puhelintani käsissäni siihen malliin, että se menisi pian rikki. En yksinkertaisesti sanonut mitään. Istuin vain sohvan nurkassa, näytin hapanta naamaa ja toivoin pahan olon menevän pois. Toivoin herääväni pian jostain helvetin pahasta unesta, ja kaikki olisi hyvin. Etten olisi käynyt riitaan johtavaa keskustelua Robin kanssa, ettei mulla olisi darraa.

Voin kertoa, ettei eilisestä, hauskasta illasta ollut tässä vaiheessa enää paljon muistoja jäljellä. Ei muualla, kuin Snapchatissa. Niin mun, kuin Milonkin omassa. Luultavasti myös Waltterin, mutta sattuneista syistä mulla ei sen snäppiä ollut. Ja jätkä tuhisi vielä makuuhuoneen puolella, eikä kumpikaan meistä halunnut sitä herättämään mennä.

''Tä on niin outoo, ollaan nähty viimeks ikusuus sitte ja nyt ollaan tässä kunnossa ensimmäisen, täysikäsenä vietetyn illan jälkeen'', Milo naurahti vieden kätensä punaisten hiustensa lävitse. Se oli kanssa yksi iso takkukasa, ja voisin ilomielin suositella häntä käväisemään parturissa. Tosin mikä mä olin puhumaan mistään parturista. Taakse asetellut hiukset ylsivät aivan liian pitkälle, ja kutittivat ikävästi niskaa aina välillä.

''En mä oudosta tiedä, ennemminkin hauskaa'', virnistin tipauttaen puhelimeni sohvapöydälle, jotta pääsin vaihtamaan parempaan asentoon. Nostin jalkani sohvalle, ja etsin sitä parempaa asentoa jokusen hetken, kunnes sen löysin. ''Robinin mielestä se ei ole kumpaakaan. Voin vain vannoa, miten se kiroo himassa sitä, että oot täällä'', lisäsin vielä pyöräyttäen silmiäni.

''Ei mua pahemmin kiinnosta, mitä Robin ajattelee. Sullakin saa olla oma elämä, sulla saa olla kavereita, ja saat pitää hauskaa niiden kanssa.'' Milo oli täysin oikeassa. Ainut ongelma oli se, etten osannut olla erossa siitä jätkästä. Olin niin tiukasti ollut useamman vuoden kiinni hänen kyljessään, että varsinkin nukkuminen ilman häntä tuntui todella oudolta. Toisaalta mulla oli viimeyön Waltteri, jonka unileluna sain olla. Että ei sinänsä mitään valitettavaa.

''Siitä tuli mieleen, että voinko olla täällä muutaman päivän. Se sano, ettei haluu mua kotiin hetkeen'', purin aavistuksen huultani. Samassa siirsin katseeni makuuhuoneen puolelle, josta kuului hiljaista kiroamista, ja sen jälkeen askeleita. Waltterin tullessa esiin makuuhuoneesta, hänen hiuksensa oli sekaisin, ja silmäpussit valtavat. Hän ei muutenkaan näyttänyt kovin hyvinvoivalta, mutta kuka meistä näytti? Ei kukaan.

''Missä särkylääkkeitä?'' kysymys oli luultavasti suunnattu enemmänkin Milolle. Milo tosin kurtisti kulmiaan, ilmiselvästi miettien, minne oli ne käytön jälkeen tunkenut.

''Ne on keittiössä, siinä kahvinkeittimen yläpuolella olevassa kaapissa. Jätin ne kai alimmalle hyllylle'', selostin pieni hymy huulillani, saaden Waltterin nyökkäämään muutamaan otteeseen, ja suuntaamaan keittiöön.

''Niin, siitä punkkaamisesta, tottakai voit. Mitä teille kävi, ettei se halua sua kotiin?'' En ollut varma, halusinko asiasta tässä näin keskustella. En mä halunnut alkaa vuodattamaan parisuhteeni ongelmia tässä jätkien edessä. Varsinkaan, kun Waltteria en edes tuntenut, ja Milon kanssa nähtiin viimeksi niin pitkä aika sitten. En halunnut pilata jälleennäkemistä sillä, että alkaisin selittämään, miten Robin oli kusipää. Tai miten mä olin kusipää. Miten me molemmat oltiin kusipäitä. Toisaalta taas ei se mitään uutta ollut. Milo oli aikoinaan joutunut kuuntelemaan sitä, miten meillä meni huonosti Robinin kanssa.

''Mä kerroin, että nukuin Waltterin kanssa, ja kehuin sen siinä sitten maasta taivaisiin. Sitten se veti herneet nenään, ja ilmoitti, että voin muuttaa Waltterille, että ilmottelee sit ku ei kotona ole, et voin hakee kamani sieltä'', kohautin olkiani, kuin asia olisi niin yksinkertainen. Kuin oikeasti olisin niin tekemässä. En todellakaan. En missään nimessä. En vaikka maksettaisiin.

''Kurjaa, et teillä on riitaa'', Waltteri ilmestyi keittiön puolelta, haroen vaaleita hiuksiaan. Se istuutus mun ja Milon vierelle, siirtäen katseensa muhun. ''Mut mun on pakko tuottaa pettymys, mulla on jo kämppis, eikä meiän kolmioon välttämättä kolmatta enää mahtuisi. Varsinkaan, kun sillä jätkällä on niin iso ego, etten välillä mahdu itsekään siellä olemaan'', hän jatkoi, naurahtaen hieman.

''Harmi, nyt mun pitää tyytyä Milon vierashuoneen sänkyyn'', mutristin huuliani. Milo mitä luultavammin tajusi sen pienen flirtin äänessäni, ja pyöräytti silmiään. Ja jokseen mulla oli sellainen tunne, että Milo tulisi jossain vaiheessa kiroamaan mut alimpaan helvettiin. En tiedä, mistä se johtui, mutta olipahan vain.

''Niin, aika surullista. Voin toki ottaa sut mun vierelle aina, kun Sigge on poissa'', pieni virne Waltterin huulilla oli suloinen. Se oli niin suloinen, että olisin voinut tarttua häntä poskista, ja suudella suoraan suulle. Samaan aikaan löin itseäni todella lujaa kasvoihin, henkisesti tosin. Suurimmaksi osaksi siksi, etten niin voisi tehdä, mutta myös siksi, etten saisi edes ajatella muiden suutelemista. Olin uskollinen Robinille. Olin hänelle uskollinen, vaikka hän kävikin kovin useasti hermoilleni.

''Odotan sitä erittäin innolla'', nostin hymyn takaisin huulilleni ja voin vain vannoa sen pysyvän siinä. Ja kauan.