⏩ do you really love me?

ღ neljästoista

14.05.2021 || isac

Mua ärsytti aivan järkyttävästi, mutta siitä huolimatta pidin kasvoillani hymyä. Mua ärsytti se, että Jooa - Robinin ihmekaveri poistui asunnostamme vasta tänään. Mua ärsytti se, että Waltteri lähti edellispäivänä sukuloimaan, ja luoja tietää milloin palaa takaisin Turkuun. Mua ärsytti se, että mulla ei ollut omaa aikaa, mulla ei myöskään ollut kahdenkeskeistä aikaa Robinin kanssa. Ärsytti se, että menin valehtelemaan Robinille pettämisestä, mutta myös totuuden kertominen olisi ärsyttänyt.

Tapitin vain olohuoneen seinää kaikessa rauhassa, ja odotin jotain tapahtuvan. Ehkä jokin keskustelu Robinin kanssa nyt, kun luonamme ihan oikeasti ei ole ketään. Ehkä jotain muuta, kuin puhumista - sillä olimme pari päivää vain ja ainoastaan puhuneet. Ei suudelmia, ei halauksia, ei yhtään mitään enempää, mitä mä olisin halunnut. En mä edes nukkunut sen vieressä, enkä todellakaan tiedä mistä se johtui.

Ehkä siitä, että mä olin omalla tavallani poissaoleva Waltterin takia, mutta myös Robinin ihmekaverin takia. Ehkä se taas johtui siitä, että mä tiesin, miten menin pettämään häntä, josta syystä en nähnyt Robinia enää samalla tavalla. En tuntenut häntä kohtaan enää samalla tavalla, kuin esimerkiksi kuukausi sitten.

''Kuka tää sun kaveris edes on?'' siirsin katseeni Robiniin, joka otti rennon asennon sängyn toisella reunalla. Hän asettui siihen makoilemaan sanomatta sanaakaan. Katsomatta muhun kertaakaan. Se vaan makoili siinä niin rauhallisena.

''Sakken muksu'', hän vastasi pienen odottelun jälkeen, ja nyökkäsin vastaukselle. Vaikka hän sitä ei nähnytkään, kun silmiään piti kiinni. Ja jos oikeassa olen, ja jos oikein muistan, Sakke on kuvausryhmän johtaja - ainakin tuolla kyseisellä kuvauskeikalla, tiedä sitten onko muuten. Ei kai.

''Voidaanko me tehdä jotain?'' kierähdin sängyllä niin, että pystyin painamaan pääni Robinin rintakehälle. Nojasin siihen vain kaikessa rauhassa, ja kuuntelin hänen hengitystään. Laskin sydämen sykettä, joka tuntui normaalia voimakkaammalta. Tiedä sitten mistä johtui, mutta kyselemään en viitsinyt lähteä. Ehkä häntä vain jännitti tämä tilanne, ylipäätään kotona oleminen kahden mun kanssa.

Enkä mä väitä, etteikö mua jännittänyt. Totta helvetissä jännitti, kun huomioon otettiin kauanko oltiin erossa. Sekä se, milloin viimeksi olimme niin kauan erossa, milloin viimeksi nukuimme yön erossa toisistamme. Viimeksi nuorena. Silloin, kun suhde oli tuode, kun se oli kestänyt muutaman vuoden. Nyt se oli kestänyt hieman kauemmin, kuin muutaman vuoden.

''Tehdä mitä?'' tunsin kosketuksen alaselälläni, joka sai kylmät väreet kulkemaan pisin kroppaani. Se tuntui osittain niin hyvältä, mutta samassa niin pahalta. Se sai mut ajattelemaan vain enemmän, ja tuntemaan itseni niin paskaksi ihmiseksi. Ihan yleisestikin, mutta ennemminkin Robinia kohtaan.

''Jotain, mulla on ollut ikävä sua'', nostin käteni hänen ylitseen, ja laskin sen aivan tuon vartalon viereen. Pidin sitä siinä, ja nostin kasvoni niin, että näin paremman osapuoleni kasvot. Näin hänen kasvoillaan olevan, pienen hymyn. Näin sen katseen, joka tasan kertoi siitä, mitä hän halusi tehdä. Miten halusi viettää seuraavat hetket, ja mitä sen jälkeen.

Sain vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa, sekä suudelman nenänpäähäni. En alkanut valittamaan, sillä parempi sekin, kuin ei mitään. Parempi tämä, kuin täysi puhumattomuus. Parempi tämä, kuin ero, joka olisi mun sanojen myötä voinut tulla muutamaa päivää sitten. Me oltaisiin mun tekojen vuoksi voitu erota, eikä se olisi tullut minään yllätyksenä. En olisi edes yhtään yllättynyt, jos nyt tässä makoilun sijaan olisin pakkaamassa kamoja, ja hiki hatussa etsimässä itselleni uutta asuntoa tiedä edes mistä. Ehkä Turusta, ehkä pääkaupunkiseudulta.

Ja koska ajattelin olla nyt se osapuoli, joka aloittaa tämän kaiken, kapusin istumaan vanhemman alavatsalle. Eikä hän sanonut siihen mitään, ei reagoinut muuten, kuin virnuilemalla. Laskin käteni tuon vatsalle. Paidan alle, jotta pystyin koskemaan hänen ihoaan. Jotta pystyin kuljettamaan sormenpäitäni hänen vatsalihaksillaan - ylipäätään vatsallaan. Hänen ruumiinsa hehkui. Se tuotti lämpöä, ja lämmitti samassa mun mielen, mun sydämen, ja ehkä jotain muutakin.

Parhaani mukaan yritin tilanteessa pitää tietynlaista kipinää päällä, ettei se loppuisi noin vain. Ettei se olisi tylsää, ettei se olisi sellaista samanlaista jauhantaa jokaisella kerralla. Ettei se olisi kerrasta toiseen samanlaista. Ja vaikka Robin osallistui siihen. Vaikka hän muutti tilanteen täysin vastakkaiseksi. Siirsi mut päältään sängynpohjalle, ja kipusi mun alavatsalle. Hiveli ihoani samalla tavalla, kuin mä hänen. Hän myös teki sen, mitä en ehtinyt tekemään. Hän siirtyi aavistuksen alemmas, siirtäen kätensä collegehousujen alta pilkottavien yksiväristen boksereiden resorille. Ei sanonut sanaakaan, piti silmänsä mun omissa, ja teki mun olosta helvetin mukavan.

Se, jos jokin sytytti sen liekin palamaan meidän välille. Sen liekin, joka sitoi meidän vartalot yhteen, ja teki kummankin olosta helvetin mukavan. Sen, joka sai meidät tuntemaan rakkauden, joka välillämme aikoinaan syttyi. Rakkauden, joka kuukautta aikaisemmin sammui, ja jota ei sytytettyä uudelleen saa. Ei, vaikka miten tekisimme toistemme oloista mukavan.

Suhteen jatkamiseen tarvittaisiin paljon muutakin. Kuten luottamus toisia kohtaan - ja sitä ei tainnut kummallakaan olla näillä hetkillä kovin paljoakaan matkassa mukana. Mustasukkaisuus pitäisi saada pois, meidän välit pitäisi ihan oikeasti saada kuntoon. Pitäisi keskustella asiasta kunnolla, pitäisi käydä läpi asiat, ja kaikki ne tunteet, joita päässä kävimme.

Eikä sitä kaikkea korvattu seksillä. Ei, vaikka miten helvetin hyvää, ja nautinnollista se olisikaan.