Se On Vain Klisee 2

[5.]

Allison

Istuin kokovartalopeilin edessä piilottamassa tummia silmänalusia meikkikerroksen alle. Säikähdin viime yönä herätessäni, kun Nathan ei ollutkaan vieressäni ja kello oli lähellä neljää. Ovi oli raollaan ja pienet puheäänet kaikuivat alakerrasta korviini.

Katsoin sängyllä nukkuvaa Nathania samalla, kun levitin kasvoihini beauty-blenderillä meikkivoidetta. Blenderini oli maksanut viisi euroa eikä ollut aito, mutta hyvin sillä levitti.

Ajatukseni vaelsivat eilisyöhön, kun Nathan kertoi veljestään. Ei tietenkään ollut hänen velvollisuus kertoa jokaista elämänsä käännekohtaa minulle – ymmärrän sen, mutta jostain syystä oloni oli omituinen. Kuin hän ei luottaisi minuun tarpeeksi, että kertoisi aroista asioistaan.

Nathan kyllä tiesi varmasti, että en menisi huutelemaan ympäri kaupunkia hänen henkilökohtaisista asioistaan, mutta kaipasin erilaista luottamusta. Luottamusta siihen, että mitä ikinä Nathan minulle päätti kertoakkaan – en tuomitsisi häntä.

Päähäni ei vain mahtunut, miksi hän ei halunnut sopia välejään vanhempiinsa. Jokaisen äiti ja isä olivat kumminkin syy siihen, että olimme elossa. He ansaitsevat edes kädellisen arvostusta siitä hyvästä.

"Miksi meikkaat?" Nathan kysyi ja nousi istumaan sängyltä.

"Menen kahville mun kavereiden kanssa", vastaisin levittäessäni ripsiväriä.

Nyt aioin pitää sopimuksestani kiinni. Ei mitään väliä, mitä Nathan aikoi sanoa tai tehdä – minähän en anna periksi. Olin sopinut tapaavani ystäväni, joten minä heidät myös tapaisin.

"Keiden?" hän pyysi nimiä.

"Bianca, Henry ja Matthew", vastasin.

Nathan laittoi paitansa päällensä ja otti puhelimensa yöpöydältään.

Oliko se siinä? Eikö asiasta tarvinnut keskustella enempää?

Olin yllättynyt ja kieltämättä huojentunut. Nathan oli aina ollut platinatasoinen suostuttelija. Ehkä päättäväinen äänensävyni viesti, että tästä asiasta ei keskustella.

"Onko sun pakko mennä?" Nathan kysyi kiltisti ja nosti katseensa puhelimestaan. Se tapa jolla hän puhui, sai minut ymmärtämään, että lähtemiseni ei miellyttäisi.

"Kyllä", vastasin ilman epäröintiä.

"Mutta-"

"Älä", keskeytin hänet, "mä aion mennä."

Tällä kertaa en aikonut kuunnella syitä, miksi minun pitäisi jäädä hänen luokseen. Ystäviä ei kuulu laiminlyödä, joten Nathan saisi keksiä muuta tekemistä sillä aikaa, kun minä menen viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa.

"Oikeesti?" hän oli yllättynyt.

"Kyllä", vastasin edelleen hyvin päättäväisesti.

Nathan ei sanonut enää mitään. Hän käveli yöpöydälleen, avasi laatikon ja otti sieltä jotain. Sen jälkeen poika paineli ovesta ulos kuin mikäkin murrosikäinen teini.

Pudistin päätäni hänen naiiviudelleen. Omatuntoni tosin hakkasi vasaralla rintakehääni, mutta haluni nähdä ystäväni loi suojakilven.

Sain viimein meikkini valmiiksi, jolloin Nathan asteli takaisin huoneeseen. Mukanansa hän toi tupakan tunkkaisen hajun. Pyöräytin silmiäni. On se kumma, jos joutuu käymään hermosavuilla vain siksi, että asiat eivät mene niin kuin hän halusi.

Nathan meni sängylleen makaamaan, kun nousin maasta ylös. Kävelin hänen luokseen suutelemaan hei hei
-suukkoa. Lähestyessäni poikaystäväni kasvoja hän laittoi kämmenensä suuni päälle. Päädyin moiskauttamaan pusun herran käteen.