Se On Vain Klisee 2

[10.]

Nathan

Kättelymme jälkeen sytytimme Jahsehin kanssa tupakat ja nojasimme rakennuksen seinään.

"Ootko sä siis räppäri?" hän kysyi.

"En vaan-"

"Ei kun niin", Jahseh naurahti kevyesti keskeyttäessään puheeni. "Sä olit se henkilö, joka räppää, mutta ei ole räppäri."

"Siinä on ero", vastasin ottaen henkosen tupakastani.

"Nii on", X nyökkäsi ymmärtäen, mitä tarkoitin. "Oliko Subu siis sun veli?"

"Joo", vastasin, vaikka en ollut varma oliko se ylpeyden aihe. Jos veljeni lempinimikin tulee subutexista, ehkä hän ei käytöksellään ravintoketjun huipulle sijoitu. Tosin eihän sitäkään tiennyt, että oliko huumeiden käyttö jollain tapaa ihailtu käytöstapa näissä piireissä, mutta eipä se omia prioriteettejani muuttaisi.

"Älä yritä kävellä samaa polkua, ku se", Jahseh sanoi, ja veti keuhkonsa tupakasta täyteen.

"En", ravistin päätäni ja olin lisäämässä kieltosanaan lauseen. Lauseen, jonka ymmärsin olevan valhe samalla sekunnilla, kun se alkoi kiivetä kurkkua pitkin kohti kielen päätäni. Lauseen, joka oli totta vielä kuukausi sitten, mutta ei enää.

En halua olla kukaan muu kuin minä. Oli se valhe, jonka melkein syljin suustani ulos.

Nyt nimittäin halusin. Halusin olla Jahsehin kaltainen. Halusin kerätä arvostusta underground-räppipiireissä, mutta säilyttää älyni ja egoni.

Halusin olla ylpeä itsestäni edes jollain tavalla. Halusin tietää, että oli edes yksi asia, jossa oikeasti olin hyvä. Että olisi edes yksi asia, joka tekisi minusta ihmisen. Joka tekisi minusta ihmisen, jota oli jopa minun helpompi rakastaa.

Olin aina raivostuttava ihmisiä kohtaan. Olin raivostuttava sitä ihmistä kohtaan, joka minusta välitti. Yritin muuttua. Yritin muuttua niin kovasti.

Allison oli tullut käytöksellään minua vastaan monen askeleen verran. Hän aina jousti ja yritti parhaansa ymmärtää käytöstäni.

Ehkä se oli helpompaa hänelle. Hän kasvoi täydellisessä perheessä, eikä kärsi sitoutumiskammosta tai kärsi tunteista puhumisen vaikeuksista.

Tuntui kuin minua ympäröisi paksut betoniseinät, joita yritin raapia kynsillä rikki.

Ongelmani oli vain luovuttaminen. Aina, kun ensimmäinen kynsi irtosi sormenpäästäni - palasin toiselle puolelle istumaan. Istumaan ja katsomaan, kuinka toinen muuri kiertyisi ympärilleni. Päivä päivältä muurit kasvoivat paksummiksi ja tilani hengittää kävi ahtaaksi. En mahtunut enää edes istumaan. Olin kyykyssä neljän paksun seinän sisässä. Yksin. Viimeisetkin tilan rippeet täyttivät ajatukseni, ja katon tukki arkku, johon piilotin tunteeni. Istuin pilkkopimeässä. Ainoa ääni, minkä kuulin oli oma hengitykseni.

Muistelin hetkiä, kun tilaa oli paljon. Kun seinät pysyivät kymmenien metrien etäisyydeellä.

Raapaisin seinää ensimmäisen kerran, kun pyysin Allisonin bileissäni nukkumaan vierelläni. Kuulin ensimmäistä kertaa muurien sisäpuolelle jonkun toisen äänen. Se ääni sytytti haluni tietää, miltä tuntui elää muurin toisella puolella.

Sormiini tuli haava, joka säikäytti minut. Kiirehdin keskelle huonetta keräämään ajatukseni samalla, kun seinät tuntuivat kasvavan paksummiksi. Henkeni salpaantui tapahtuneesta. Halusin olla mieluummin yksin betoniseinien keskellä kuin yrittäisin sieltä ulos.

Karkasin enoni luokse Espanjaan, mutta muurit eivät ohenneet. Ne jäivät paikalleen. Ajatukseni olivat lasia, jotka meinasivat rikkoa pääni.

Enoni ohjeet antoivat minulle ensimmäisen vasaran. Otin vasaran maasta ja hengitin syvään. Lähestyin raapaisemaani seinää.