Kyynelten helminauha

ikuisuus

•*•*•*•*•

"She reads books as one would breathe air,
to fill up and live."

•*•*•*•*•

Tiistai.

Se oli päivä, joka muutti kaiken. Ja se oli myös päivä jona sinä luit kirjaa nimeltä Ikuisuus.

Sen oli kirjoittanut Maggie Stiefvater ja se oli trilogian kolmas, eli sivumennen sanoen, viimeinen osa. Tosin, tähän trilogiaan liittyi myös neljäs, ylimääräinen osa. Kaiken tämän olin lukenut netistä heti kun olin nähnyt kyseisen kirjan käsissäsi.

Mistäkö tiesin, että luit juuri sitä kirjaa?

Siitä, että minä olin tarkkaillut sinua, sinun liikkeitäsi, sinun ilmeitäsi, kirjoja joita luit. Olin tarkkaillut sinua itse asiassa jo pitkään. Sinä et kuitenkaan ollut huomannut minua.

Se ei toisaalta ollut ihme, sillä et sinä huomannut oikein ketään muitakaan. Koulussa sinulla ei ollut oikeastaan ystäviä, ja välitunnit sinä kulutit lukemalla.

Silloin, lukiessasi, minusta oli kaikkein kiinnostavinta katsella sinua, sillä sinä eläydyit kirjojen tapahtumiin niin voimakkaasti. Esimerkiksi joskus nauroit itseksesi, kun kirjassa oli jokin hauska kohta tai joskus kyynel karkasi silmäkulmastasi, jos kirja oli surullinen. Muistan kuinka sinä pyyhit kyyneleen kiireesti pois, ja vilkuilit ympärillesi tarkistaaksesi, ettei kukaan nähnyt. Ei kukaan ollut nähnyt.

No, minua lukuun ottamatta.

Välillä taas otsallesi ilmestyi ryppy, kun olit hämmentynyt kirjan tapahtumista tai kaikki ei mennyt niin kuin olisit halunnut. Parhainta minusta kuitenkin oli, kun sinä hymyilit kaunista, onnellista hymyäsi. Silloin sydämeni oli pakahtua, ja huomasin toivovani, että kirjan sijasta säteilevä hymysi olisi tarkoitettu minulle.

Tiesin, että se voisi olla mahdollista, jos minä vain uskaltaisin puhua sinulle. Minä olin kuitenkin aivan liian ujo, ja niin tyydyin vain katselemaan sinua.

Välillä kuitenkin toivoin, että nostaisit katseesi kirjasta, ja että kerrankin, sinun silmäsi kohtaisivat minun omani.

Niin ei kuitenkaan käynyt, ei ennen sitä tiistaita.

Niin, juuri sitä tiistaita jolloin sinä luit kirjaa nimeltä Ikuisuus. Se oli osuva nimi, sillä tämä päivä, josta nyt kerron, oli se päivä, jolloin meidän ikuisuutemme sai alkunsa.

Sinä päivänä oli kohtuullisen viileää, joten päätäsi peitti punainen pipo, jonka alta pursusi vaaleita kiharaisia hiuksiasi. Päälläsi sinulla oli suuri, raidallinen villapaita, joka näytti lämpimältä.

Koulupäivä oli mennyt nopeasti. Minulla oli tässä jaksossa kanssasi vain kaksi samaa kurssia, biologian toinen, ja äidinkielen neljäs kurssi. Tiistaipäivät olivat kuitenkin meillä molemmilla lyhyet, pääsimme kummatkin jo yhdeltä, heti äidinkielen jälkeen.

Sinä luit melkein koko äidinkielen tunnin niin kuin aina, sillä eiväthän opettajat, varsinkaan äidinkielen, voineet lukemisesta valittaa, vaikka lukiessasi keskittymisesi tunnin aiheeseen herpaantuikin.

Kun tunti päättyi, oppilaat purkautuivat ulos luokasta kovaa melskaten. Jotkut riemuitsivat kovaan ääneen kuinka he pääsisivät jo koulusta, kun taas toiset nurisivat kuinka heillä olisi vielä tunteja.

Sinä vain pakkasit hiljaa tavarasi ja minä tein samoin.  Kun pääsin vihdoin luokasta ulos, olin jo kadottanut sinut näköpiiristäni, mikä ei kuitenkaan haitannut, sillä tiesin minne sinä olit menossa. Kirjastoon nimittäin.

Tarkkailtuani sinua jonkin aikaa, huomasin kuinka menit aina koulun jälkeen kirjastoon, jossa luit monta tuntia ennen kuin lähdit kotiin. Minä en kuitenkaan ollut koskaan seurannut sinua kirjastoa pidemmälle. En halunnut olla mikään hullu stalkkeri.

Kävelin hiljakseen kohti kirjastoa, kun näin maassa pipon. Punaisen pipon. Nostin sen ylös ja tunnistin sen heti sinun pipoksesi. Olit varmaan pudottanut sen.

Tuijotin pipoa, osaamatta päättää mitä tekisin. Pitäisikö minun viedä se sinulle? Mutta se tarkoittaisi, että minun pitäisi uskaltaa puhua sinulle! Entä jos jättäisin sen vain siihen?

Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kohtalo puuttui peliin.

"Hei!"

Nostin katseeni ja tunsin sydämenlyöntieni kiihtyvän. Yhtäkkiä en nähnyt mitään muuta kuin sinut, kun juoksit minua kohti. Vaaleat hiuksesi liehuivat takanasi ja kasvoillasi oli pieni hymy.

Aika tuntui hidastuvan, kunnes sinä lopulta pysähdyit eteeni. Minä seisoin tyhmänä paikoillani tuijottaen sinua.

Sinä et ollut koskaan aikaisemmin ollut niin lähellä minua kuin silloin. Pystyin näkemään, että nenälläsi oli muutama pisama, ja että silmäsi olivat kauniin siniharmaat

"Tuo pipo on minun", totesit ja katsoit pipoa kädessäni. En onnistunut muodostamaan mitään järkevää lausetta, joten suustani pääsi vain; "Öhm." Kaiken lisäksi minusta tuntui, että olin punastunut, sillä poskiani kuumotti.

"Saisinko sen? Minä taisin pudottaa sen äsken", selitit ja ojensit kättäsi. En osannut sanoa mitään, joten nyökkäsin vain, ja annoin pipon sinulle.

"Kiitos paljon. Minun nimeni on muuten Aura", kerroit, ja ilmeisesti odotit, että esittelisin itseni, mutta aivoni eivät vieläkään onnistuneet tuottamaan järkevää lausetta.

"Jade", pääsi tahtomattani suustani. Hymysi leveni entisestään.

"No kiitos vielä, Jade."

Käännyit lähteäksesi. Olit ehtinyt kävellä muutaman askeleen, kun aivoni päättivät yhtäkkiä alkaa taas toimia.

"Odota!", huudahdin. Sinä pysähdyit ja käännyit. "Haluaistiko sinä...tuota...lähteä kahville kanssani?" Kysyin ja olin ylpeä itsestäni, sillä en änkyttänyt pahasti.

Olit hetken hiljaa, ja ehdin jo pelätä, että et suostuisi. Lopulta kuitenkin avasit suusi.

"Mikäs siinä."

•*•*•*•*•

"If you ever ask me
how many times
you've crossed my mind,
I would say once.
Because you came,
and never left."

•*•*•*•*•