Kokonaan Sun (Dramione)

8|Niitty tarvehuoneessa

Tää osa olkoon omistettu viime osan kommentoijalle @Ellihorselover ❤

Dracon näkökulma:

Olin ollut nyt noin viikon asumassa tarvehuoneessa. Ensin oli vaikeaa. Silloin yritin totutella kokoaikaiseen yksinoloon, ja ainoisiin ruokiin jota osasin taikoa. Niihin kuuluivat vain pitkoleipä ja mansikkaviinerit. Toimistani muuhun, eli Kipuun. Tuntui kuin keskellä rintaani olisi tyhjä aukko jonka reunat kipristelivät päivä päivältä enemmän. Toisaalta yritin uskotella itselleni, että nään kyllä Hermionen kohta, mutta toisaalta kipu vain kasvoi kun mietin kärsimättömästi ja itsekkäästi odotusaikaa. Vielä alle kolme viikkoa.

Päivät vierivät eteenpäin. Tänään oli ilmeisesti tiistai laskujeni mukaan. Olin päättänyt olla ajattelematta Hermyä, vaikka se oli lähes mahdotonta, se kun puski päähäni joka puolelta. En ollut ikinä tuntenut sellaista tunnetta. Että joku, joku ihminen vain, jopa kuraverinen, voi saada pulssin kiihtymään niin paljon ja saada perhoset lepattamaan varpaista kaulaan. Yhtenä yönä, jona olin valinnut nukkumapaikakseni ison paperikasan, näin unta. Siinä unessa kävelin niityllä, kevyenä kuin tuuli. Ja tuulesta huomasin tuoksun. Sitä ei voinut verrata kukkasiin eikä mausteisiin. Haju oli aivan omalaatuinen. Se tulvi sieraimiini.
Huomasin sen lähteen. Se tuli kaukaa olevasta niitystä. Tunsin pitkän ruohon tulevan varpsitteni välistä. Juoksentelin ympäriinsä päämääränä niitty.  Oikeastaan heittelehdin ympäriinsä vain tunteakseni pehmeän, lämpimän ja selvästi joltain kaukaisesti tutulta tuntuvan tuoksun. Ehdin niitylle. Arvelin sen jatkuvan eteeni noin viisisataa metriä. Kosketin minua lähimpänä olevaa kukkaa. Sormeni kävivät sen terälehdeltä sen varteen. Terälehdet olivat keltaiset jopa kullanhohtoiset ja tuntuivat silkinpehmeiltä. Varsi taas tuntui karhealta kuin villapaita. Lähdin mielihalustani juoksemaan kohti niityn keskikohtaa. Huomasin olevani jo melkein puolivälissä keskikohdasta, kun näin keskellä niittyä mustan pisteen. Lähestyin sitä kävellen. Näin sen nyt tarkemmin. Astuin vielä muutaman askeleen tajutakseni, että sekin oli vain kukka. Samanlainen kuin muut, mutta terälehdet olivat mustat. Niin mustat että silmiin sattui. Sain taas mielihalun koskettaa kukkaa. Silitin sen terälehteä. Se oli herkkä mutta samalla niin kaunis. Samalla kun hyväilin sormillani tätä silkinpehmeää erikoista kukkaa, ihailin maisemia. Silmänkantamattomiin ensinnäkin tätä niittyä, ja sen jälkeen pelkkää vihreää vaaleaa ruohoa ja jossain päin kiemurtelevia tummanvihreitä puita. Ja tietysti sininen taivas. Katsoin taas kukkaan. Valmistauduin taas kokemaan sen ihmeellisen tunteen, kunnes henkeni salpaantui. Se oli poissa. Miten? Katsoin ympärilleni. Yhtäkkiä koko niitty oli muuttunut mustiksi kukiksi. Niiden varsien alaosasta työntyi nyt piikkejä. Olin niiden piirittämänä. Ne kasvoivat ilmaan monta metriä. Taivas ei ollut enää tasaisen vaaleansininen vaan ilmassa pyörivät suuret, violetinmustat, uhkaavat pilvet. Suuret hirvittävät kukkaset, jos niitä enää kukkasiksi voi sanoa, lähestyivät minua joka suunnasta kuin vaanien tuijottaen, kohta hyökäten. Odotin jäykkänä hiljaa. Viimeisenä sekuntina näin kun ne kaikki hyppäsivat samaan aikaan minua kohti, kunnes tuli pimeää. Ainut minkä näin, oli se pieni, musta, kadonnut, harmiton, keskellä alunperin ollut kukka. Tunnistin sen aivan hyvin muiden hirviökukkien joukosta. Se ei ikinä tekisi minulle pahaa. Luulin seonneeni, kun olin puoliunessa, mutta tajusin että se kukkanen oli Hermione.
Lopulta heräsin kunnolla. Säpsähdin. Heräsin karuun todellisuuteen. Hermione oli tosiaan viety minulta. Leukapieleni kiristyivät ja samalla huomasin, että paljaan rintani päällä oli suorastaan hikilammikko. Siitä ajatuskulkuni johti, että en ole peseytynyt yli viikkoon. En silti itse haistanut mitään pahaa. Tai no, hulluksihan minä olin tulossa joten ei sitä voinut tietää. Päätin kuitenkin että turha minun on peseytyä kun ei kukaan minua näe. Olin jo tottunut yksinäisyyteen. Kai, jos siihen voi tottua.

Ajatuskulkuni katkesi kun huomasin murisevan vatsani. Taioin itselleni viinerin, sekä taittelin allani olevasta paperikasasta itselleni mukin ja täytin sen sauvan päästä tulevalla vedellä. Kynsissäni oli valkoisia pilkkuja, se tiesi kalsiuminpuutetta. Mistä minä nyt maitoa olisin saanut. Olin muutenkin heikossa kunnossa.

Koko päivä meni taas vain kävellessäni ympyröitä tavarakasojen välissä ja välillä löydin jonkun sanomalehden ja lueskelin sitä. Mieleeni tulvahti välillä, että olikohan  koulu jo lähettänyt monta viestiä kotiini katoamisestani. Sain juuri kirjan nimeltä "vuorien toive" luettua ja aloin huvikseni penkomaan tavaroita kasasta. Löysin jonkun mielenkiintoisen kirjan jonka pistin säilöön,että voisin lukea sitä  epätoivon taas iskiessä. Löysin upean tiaran jonka päätin pistää suurehkon kaapin päälle ihailtavakseni. Sen jälkeen löysin jotain jota oikeastaan tiesin etsineenikin.  Kaksi pakettia särkylääkkeitä. "Kiitos!" sanoin melkein ääneen. Nyt tiesin että voisin paeta pahimman kouristuksen rinnassani koittaessa jonnekin aivan muualle. Unten maille kenties. Pois vain. Halusin kokeilla jo nyt. En halunnut päätyä itsetuhoiseksi mutta osasin kyllä, ja tämä tilanne sitä tarvitsi. Avasin paketin ja heitin suuhuni neljä viisisataista särkylääkettä. Menin mieluisimpaan paikkaani, eli ison paperikasan päälle makaamaan. Hetken päästä aloin tuntea vaikutuksen. Se oli mahtavaa. Pääsin pois kaikesta pahasta. Tästä pahasta maailmasta.

Tää oli vähän tämmönen erikoinen osa. En tiiä onks tää kiinnostava vai vaan outo mut joo, ens osassa taas yritetään vielä pärjäillä. Paina ihmeessä sitä tähtinappia, ja kerro mielipiteesi kommenteissa, niin pääset seuraavan osan alkuun käyttäjänimelläsi. Kerron vaan sillä kuinka paljon motivaatioo ees yks kommentti antaa jatkaan heti tätä tarinaa. Luv u kaikki jotka on tätä lukenu❤❤