Kokonaan Sun (Dramione)

12|Se päivä 2

Viime osan kommentoijat:
@Juustonaksu
@storyess
@aadanita
@Tettez
@Mernaheyyy
@Houdini15
@potterdemetors

Dracon nk.
Keskustelumme Albuksen kanssa on ollut pitkä. Olen syöttänyt monta valetta hänelle, mutta en usko että koulu aikoo käyttää totuusseerumiakaan. Olen kertonut kaikki asiani hänelle, ja nyt hän kuuluttaa kaiuttimen kautta juttuani koko koululle, miten olin muka jäänyt sokkeloisen kakkoskerroksen perällä olevaan siivouskomeroon, jossa juuri ja juuri olin pysynyt hengissä. Dumbledore oli ollut helpotuksesta soikea kun sai vihdoin tietää missä olin ollut ja että olin taas kunnossa. Minulle oli lähetetty taikaministeriöönkin monta etsintäkuulutusta, vaikka tiedettiin, että olin ollut koulun sisäpuolella. Nimittäin koulun portteja on hyvin vaikea ylittää turvatoimien vuoksi.
Toisaalta kaikki sujui muitta hössötyksittä, kun ei minulla ollut kunnon kaveria, joka olisi minua kaivannut. Ehkä Pansy. Mutta en minä hänellekään juttua kertoisi. Ja Grabbe ja Goyle. Eivät he oikeasti välittäneet.
Ainoat, ketkä olivat pikku ongelma, olivat vanhempani. Lucius ja Narcissa. Onneksi selvisin vain kiihkeällä puhelinsoitolla täynnä tunteita. Ei minun vaan heidän tunteita.
Vihdoinkin pääsenpois tuolta ja olen vapaa, tai ainakin melkein, nimittäin minulla ei ole Hermionea ja kyselevät ihmiset ryntäävät minua päin käytävillä.
Mietin, että voisin käydä suihkussa ja aamiaisella, koska sairaalasiipi avautuu vasta ruoan jälkeen.
Juoksin siis luihuisen tyrmiin hakemaan itselleni puhtaan koulukaavun, ja menin poikien suihkuun. Suihku tuntui niin hyvältä. Vesi valui päänpäältäni lujaa noroina pitkin hiuksiani, kasvojani ja takaraivoani. Kun tulin suihkusta, tunsin taas oloni puhtaaksi pitkästä aikaa.
Lähdin aamiaiselle ja söin kaikkea mitä voin, ja välttelin muiden toljottavia katseita.

Olin syönyt kalkkunavoileipäni loppuun, kun näin kellon olevan sen verran, että voisin lähteä sairaalasiipeen. Hengitin syvään. Yhtäkkiä en halunnutkaan mennä sinne. Minua pelotti ja tiesin että kun näkisin hänet tuntisin taas sen pistävän syyllisyyden ja surun tuskan rinnassani. Minun oli pakko. Nousin hitaasti ja kävelin sekaisten ja syvien ajatusten täyttämän matkan sairaalasiiven avonaisille oville. Olin ovenraossa ja näin monet sängyt. Sairaalasiivessä oli sillä hetkellä vain muutama oppilasmöykky. En tunnistanut niistä vielä ketään. Kävelin lähemmäs ensimmäistä sänkyä, ja toivoin että se ei ollut Hermione. Huh, se oli puuskupuhlainen Hannah Abbot. Kävelin suoraan toiselle. Ei vieläkään Hermione, vaan joku tuntematon, luultavasti seiskaluokkalainen luihuispoika, jonka käsi näytti aika pahalta.
Nyt kävelin hitaammin kuin aiemmin. Pelkäsin pahinta. Sydämeni löi kovaa vauhtia. Kiersin sängyn laidalle nähdäkseni kasvot...

Kuraveri Hermione Granger. Hermione Granger... "Hermione Granger!" tunnuin huutavan liiankin kovaa. Siinä hän makasi niin kauniina, kalpeana ja hänen päänsä lojui kalpeana kuitenkin pahannäköisen arven silpomana.

Yhtäkkiä en tunne mitään. Mikä minuun on mennyt. Niinkuin minua ei kiinnostaisi Hermione, vaikka en ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Luulin aiemmin että olisin vaikka ruvennut itkemään ja suutelemaan tätä heti hänet nähtyään. Mutta ei, minun ei tehnyt mieli...

Silloin yhtäkkiä tunnen helpotusta isona aaltona ja tajuan sen, mitä aiemmin en ollut tajunnut enkä löytänyt.....

Joo tiiän toi loppu kunno deep shittii mut joo, kirjottakaa vaa mielipiteitä ja toivomuksia tähän tarinaan, niin pääsette ens osan alkuun taas jälleen. Toivottavasti piditte, ens osa tulee pian!
❤