Lupa rakastua?

1

Ensimmäinen maailmansota alkoi vuonna nakki ja makkara ja loppui vuonna peruna ja muussi. Sota loppui jäätelö pulan takia. Ritarit taistelivat karkki tangoilla ja kuula pyssyillä...

Että semmonen essee tällä kertaa nauroin mielessäni. Mutta mitä väliä olihan se nyt paljon parempi kuin koulun versio tapahtuneesta. Palautin esseen. Opettaja mulkaisi kerran pahasti mutta ei sanonut mitään. Virnistin omahyväisesti ja palasin paikalleni kengän korot kopisten. Olihan tuo lapsellista mutta minkäs teet. Tulsä elämä tylsät jutut. Joku voisi kyllä sanoa että elämäni on kaikke muuta kuin tylsä. Asuin nuorisokodissa olin asunut aina. En ole koskaan tavannut mun vanhempia. Eikä siin mitää mut jos on kolme vuotiaasta asti asunu nuorisokodissa nii eise hitto soikoo ihmisestä kilttiä tee. Turha luulo. No mulla siis on käytännössa 32 siskoo/veljee joten aina tapahtuu jotain. Aina joku on riidoissa ja voit vaa kuvitella kuinka vaikkapa sellasesta pienestä asiasta kuin kananugetti tapellaan verisesti. Minä olen jo 16 (lukion ekalla) joten mulle ei oo välii kuka sen nugetin ottaa mutta sanoppa se viis vuotiaalle vaahtosammuttimelle. Omalla tavalla juuri se piti mut elossa sillon ku ei ite jaksais. Vilkaisin luokan kelloa se näytti vasta varttia vaille kaksi tunti loppui vartyia yli. Huokaisin olin näköjään ollut ennätys nopea sen esseen kanssa. Kunnian arvoisa opettaja hiiri näytti nukkuvan joten kaivoin repustani puhelimen ja kuulokkeet. Laitoin musiikin melkein täysille ja vierus kaverini murhaavasta katseesta päätellen myös hän pystyi kuulemaan sen. Heh heh olinpa mä badass. Nojauduin taakse päin ja annoin musiikin viedä. Hiljalleen ajatukseni siirtyivät musiikista pimeälle puolelleni. Historiani huomioon ottaen se ei ollut hyvä asia. Kämmeneni alkoivat hikoontua ja heräsin siihen todellisuuteen että saisin kohta paniikki kohtauksen. Nousin paikaltani ja lähdin kävelemään kohti vessaa. Näytin varmaan tavallista kalpeammalta koska luokka "toverit" kuiskuttelivat ja vilkuilivat minua. Onnekseni hiiri ei huomannut mitään. Käytävään päästyäni kiihdytin askeleeni juoksuksi. Onneksi käytävä oli vain pari lintsaajaa lukuun ottamatta tyhjä. Mitä vähemmän todistajia oli tälle epätoivoiselle yritykselleni kohti vessaa se parempi. Juoksin minkä 10
senttisilla koroillani pääsin. Vessaan päästyäni vajosin istumaan pöntölle ja annoin tunteiden huokua yli. Itkin kuin pikkulapsi kun muistelin tapahtumia. Mieleni perukoilla nauroin itselleni. Esitin kovaa mutta kaiken kattavan meikki kerroksen alla oli surkea rääpäle. Pikku hiljaa hengitykseni tasaantui. Katsoin taas kelloa oli kulunut vain kaksi minuuttia. Niinkuin olin jo käytävässä aavistellut tämä oli vain lievää. Olisin todennäköisesti saanut lääkityksen jos kertoizsin jollekkin, mutta arvaa käyttäisinkö. Jotenkin se pieni ääni pääni sisällä sanoi että ansaitsin tämän kaiken paskan. Kun tunsin oloni lähes normaaliksi tulin ulos pienestä vessakopista ulos ja katsoin vessan peiliin. Wau!!! Tiedättekö sen tunteen kun itkette ja itkette, mutta koska olette laittaneet vedenkestävää ripsaria ja luomiväriä mikään ei valu. Niinpä en minäkään. Näytin kuolleellta maaoravalta. No eiku hommiin. Olin saanut jo monta vuotta paniikki kohtauksia joten osasin jo varautua tähän. Samalla kun korjailin meikkiäni tein huomion että viime kuukausina paniikkikohtaukseni olivat pikkuhiljaa vähentyneet ja kun sitten sain sellaisen ne olivat suhteellisen lieviä. Se oli hyvä asia, eikö niin? Olin saanut suurimman osan valuneesta meikistä korjattua ja rupesin käyttämään luomiväriä yllätys yllätys mustaa sellaista. Lopuksi musta kajaali, irtoripsien tsekkaus ja tadaa. Hetkinen otan takaisin musta huulipunani oli näköjään jo kärsinyt huulen sisä sivulta joten korjasin sen ja takaisin luokkaan. Jippii (huomatkaa sarkasmi). Loppu koulu päivä kului nopeasti istuin vain luokan perällä ja esitin kovista se onnistui helposti. Piti vain istua hymyilemättä ja antaa raivokkaan meikin tehdä tehtävänsä. Olin koko koulu urani ollut aina jonkin asteinen outolintu. Ja nyt luokion toista kuukautta käydessä opettajat eivät vieläkään tienneet mitä tehdä minun kanssa. En koskaan kuunnelllut tunnilla ja olin erittäin ylimielinen heitä kohtaan mutta kokeista sain hyviä arvosanoja. Joten minulla ja opettajilla oli sanaton sopimus. Sain tehdä mitä vaan tunnilla kunhan en häirinnyt muita. Muut oppilaat olivat jakautuneet kahteen ryhmään tai itse asiassa kolmeen. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat ne jotka vihasivat minua (melkein kaikki koulun pissikset ja satunnaisia miehen alkuja joille olin aukonut päätäni). Toinen ryhmä koostui valta osasta koululaisia jotka eivät yksinkertaisesti välittäneet. Kolmannet olivat niitä onnettomia poikia jotka olivat ihastuneet minuun. En halua olla itserakas, mutta olin melko hyvännäköinen. Minulla oli muotoja (omasta mielestä liikaa). Olin aina halunnut olla lauta. Miksi? Koska he eivät herätä huomiota. Ja on paljon helpompaa feikata muotoja kuin peitellä niitä. Naamani no se nyt oli mikä oli. Minulla oli kapea nenä (siitä olen kiitollinen), huuleni olivat isot (olen tummempi ihoinen kuin "normi" ihminen olin päätellyt että toinen vanhemmistani oli todennäköisesti tummaihoinen ja kuten ehkkänolet huomannut tumma ihoisilla on yleensä muhkeat huulet(btw pidän ihon väristäni)), ja silmäni nekin olivat mitä olivat. Mutta viimeisestä en välittänyt koska ne peittyivät paksun meikin alle. Nyt ehkä metit miksi puhun paljon meikistä? Meikki on minulle kuin suoja panssari sen alle peittyy se kaikki heikkous ja viha mitä tunnen. Ajatukseni pysähtyivät kun koulun kello pirahti soimaan. Olin aina miettinyt kuka kusipää keksi tuon äänen. Siitä ei paljon pahemmaksi voi ääni mennä. Pakkasin laukkuni laiskasti muiden rynniessä ulos.
"Anteeksi keskeytys. Pyydän seyraavia henkilöitä siirtymään opettajan huoneen eteen." Rehtorimme muodollinen ääni kaikui kaytävillä.
"Iisak Newman, Isobel Sori, Angela Bowie, Bess Morris, Richard Walker , Lycy Fray..."
Kohotin kysyvästi kulmia kun kuulin oman nimeni. Vaikka olin opettajille inhottava en yleensä antanut kenellekkään syytä lähettää minua rehtorin luo. Olin erittäin utelias kuulemaan mitä asiaa rehtorilla oli sillä listan jatkuessa tajusin useimpien olevan jonkin luokan nörttejä. Lähdin harppomaan portaita kohti opettajan huonetta. Samalla miettien kuka täysjärkinen oli sijoittanut sen ylimpään kerrokseen. Rakennus oli nimittäin kolmi kerroksinen + niin sanottu kellari ja tietenkin minun tuurilla matikan tunti jossa olin ollut pidettiin kellarissa. Argh... ei auttanut muuta kuin lähteä matkaan. Opettajan huoneen edessä parveili jo oppilaita kuin muurahais pesässä. Kuten olin jo nimilistan avulla päätellyt monet olivat hikipinkoja. Monet siirtyivät kauemmaksi minusta peläten että sanoisin jotain ilkeää. Hymähdi tälle reaktiolle olin toki pari kertaa haukkunut jonkun lyttyyn, mutta niin ilkeä en ollut että tekisin jotain sellaista ilman huvää syytä. Ajan ja energian tuhlausta sanon minä. Aikaa kului ja minä muiden mukana aloin käydä kärsimättömäksi. Kun rakas rehtorimme vihdoin suvaitsi saapua oli tunnelma lievästi kireä olihan kuulutuksesta jo melkein 40 minuuttia.
"Anteeksi viivästys...(lisää pahoitteluita ja toivottomia yrityksiä peitellä sitä tosi asiaa että rehtorillamme ja koulun vaksilla oli suhde eikä varmaan kenellekkään ole epäselvää mitä on tapahyunut kun rehtorimme meikit ovat korjaillun näköiset ja vaksi poistui ilman paitaa opettajan huoneen toisesta ovesta iso fritsu kaulassa)... Teidät on valittu keskiarvojenne perusteella tukioppilaiksi. Olemme saaneet kunnian vastaanottaa amerikkalaisia lukiolaisia vierailulle tutustumaan ranskan koulumaailmaan. He ovat tulossa tänne ensiviikon keskiviikkona. Teille annetaan kullekkin oma oppilas. Ja teidän vastuullanne on huolehtia heidän hyvinvoinnistaan kaikin mahdollisin tavoin"
Rehtori raukka ei ymmärtänyt kuinka kaksimieliseltä kuulosti, koska näytti närkästyneeltä kun oppilaat nauroivat hänelle.
"Hiljaisuutta. Blaa blaa blaa..."
Reksi selitteli vielä jotain ihan turhanpäivästä. Kuulosti siltä että heitä pitäisi hyysätä ja paapoa kuin kaksivuotioita.
"... Noniin huomio. Tehkää jono ja saatte tärkeimmät tiedot vaihto-oppilaastanne ja yksi teistä saa lukion toisella olevan, koska lukion toisella olevia ei ole tarpeeksi"
Rehtori sössötteli. Kaikki tiesivät että lukion kakkoset eivät panostaneet koulun käyntiinsä paskaakaan ja oli harvinaista että heillä oli edes välttävä englanninkielen taito. Taas yksi riesa. Opettajat alkoivat jakaa lappusia satunnaisesti. Rehtorin ehdittyä minun kohdallani hän sanoi hiljaa niin että vain minä kuulin.
"Älä. Ala. Vetää. Mitään. Omaa. Showtasi. Tämä on vakava asia"
"Jaa no jos tarkoitat että mun pitäis hyysätä hänen kuninkaallisen vaihto-oppilaan persettä. Niin turha toivo."
Sanoin ylimielisesti juuri nyt minulla ei riittänyt kärsivällishyttä tähän. Rehtori katsoi minua murhaavasti ja jatkoi lappusien jakoa. Katsoin omaani.
Nimi: Zac Martin
Koulu: Los Angeles High
Pää aineet: Musiikki ja äidinkieli
Harrastukset: Koripallo ja soittaminen
Jassoo että semmosta. No tänään oli vasta torstai joten tähän oli vielä aikaa. Lähdin tympääntyneenä koulustä kämpille. Kutsuimme koulukotia kämpäksi, koska koulukodista tulee mieleen ainakin minulle vankila. Kun kävelin sisään kämpän ovesta kohtasi minua tuttuakin tutumpi tervetuliais komitea. Neea ja Martin tappelivat taas jostain. He olivat viisi vuotiaita kaksosia joten kuten odottaa saattaa puhetta tuli. Ja jotenkin heillä oli kysely ikä venynyt normaalia pidemmäksi koska kysymyksiä tuli joka suunnasta kun olit heidän lähellään. Sitä varten en yleensä hakeutunut heidän kanssaa samoihin tiloihin. Raahauduin huoneeseeni tekemään päivän läksyt. Ajattelin käydä vielä illemmalla lenkillä ja sen jälkeen mennä sänkyyn (kaksimielisyyden jumalatar näköjään värittää tätä tarinaa). Loppu viikko meni kuin sumussa. Herään. Laittaudun kouluun. Koulu. Vastaan kaikkiin kysymyksiin joita minulle esitettiin nasevasti. Kävely kämpille. Kaksosten riidan katsominen. Läksyt. Lenkki. Nukkumaan. Ja kaikki uusiksi. Perus arkea minulle en tiedä milloin se tapahtui, mutta jos totta puhutaan munulla ei ollut minkään näköistä elämää. Ei kavereita joiden kanssa shoppailla niin kuin normaalit ihmiset. Ei mitään. No ei se tavallaan haitannut. Mutta vasta lähiaikoina olin herännyt tähän todelliseeteen. Jotenkin tuntui siltä että kaikki mitä tapahtuu minulle. Tapahtuu oikeasti jollekkin muulle. Kuin olisin irrallani ruumiistani ja seuraisin sivusta jonkun muun elämää. Ainoa positiivinen asia oli paniikkikohtauksien katoaminen sen torstaisen jälkeen en ollut saanut ainuttakaan kohtausta tai edes tavallista puristavaa ahdistusta joka yleensä tuntui aina olevan aina läsnä.

(Kirjottajan kommentti)
PS: kommatkaa jos haluutte henkilöistä esittelyn.😄