Lupa rakastua?

7

"Et säkää kunnossa ois jos sut ois raiskattu kakstoista vuotiaana."
Ei ei ei lähdin peruuttamaan pois päin Zaynista kyynelten vieriessä kasvoillani. En kai vaan juuri kertonut tuolle paskiaiselle. Yritin vetää syvään henkeä mutta en kyennyt siihen enää. Oli kuin tuo pitkään vaiettu salaisuus olisi tukkinut kurkkuni. Kakistelin epätoivoisena. En halunnut kuolla. En tällä tavalla. Ei nyt. Ei vielä. Antakaa minun elää rukoilin mielessäni. En tiedä ketä rukoilin. Olin aina ollut ateisti. En tiedä miksi anoin yhtäkkiä apua jolatkin suuremmalta voimalta jonka olemassa olosta en voinut edes olla varma. Mutta niin tein. Katseeni harhaili Zayniin joka seisoi suu hieman raollaan katselle minua. Tee jotain idiootti. Raavin kurkkuani. Tunsin kuinka kasvoni alkoi pikkuhiljaa muuttua purppuraiseksi. Ja se vitun kusipää aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Etkö sä nää että mä teen kuolemaa. Olisit käynyt Specsaverssilla. Sarkasmi ei kuole ajattelin ja säälin jollain oudolla tavalla itseäni. Kolme vuotiaana hylätty, kaksi kertaa itsemurhaa yrittänyt, vämppyyrien kidnappaama, tukehtuma kuoleman kärsinyt. Dramaattista erittäin dramaattista. Yhtäkkiä tunsin iskun selässäni joka avasi hengitystieni kuin ihmeen kaupalla. Se ilo ei tosin kestänyt kauaa kun huomasin kaatuvani kohti sammaleen peittävää kiveä. Ja kertaheitolla kaikki pimeni.

Heräsin omassa huoneessani. Hitaasti räpytellen avasin silmäni ja aloin kampeamaan itseäni istuma asentoon. Se oli maailman isoin vierhe. Kauhea päänsärky tunkeutui tajuntaani. Romahdin takaisin sängylleni. Eihän tästä tulisi mitään. Olin toki ennenkin kärsinyt päänsärystä mutta tämä oli aivan toisesta ulottuvuudesta niihin verrattuna. Päätin ottaa riskin ja käänsin hitaasti päätäni kohti yöpöytääni jonka päälle tiesin puhelimen jättäneeni. Hitaasti silmäni tavoittivatkin tuon metalli häkkyrän. Jäin hetkeksi tunnustelemaan oloani. Päänsärky tuntui vielä muttei niin kovana. Aloin hivuttamaan kättäni kohti puhelinta. Penen ikuisuuden siinä taisteltuani sain sen vihdoin käteeni. Kauhea vaiva pelkän kellon katsomisen takia. Vou Vou Vou vartti koulun alkuun. Voisin toki väittää luokan valvojalleni olevani kipeä mutta sen hylkäsin jo alkuunsa. Mikä minulla muka oli? Ihan helvetillinen päänsärky mutta sehän hoituisi lääkkeillä. Päätin siis pumpata itseni täyteen särkylääkkeitä ja läksiä kouluun. Kouluun saapuessani en ollut kuin viisi minuuttia myöhässä. Ei paha. Okei eikun kuvaamataidon luokkaa kohti. Sinne päästyänihuohotin hieman. Koputtelin hetken luokan oveen kunnes joku älykääpiö vihdoin keksi kuinka kahvaa käännetään.
"Jaahan neiti Fray päätti sittenkin kunnioittaa meitä läsnäolollaan."
Opettajamme Miss Sarikou ivasi. Sarikou oli varmaan japanilais tai kiinalais taustainen rouva. Joka näytti viisikymppiseltä mutta vamppyyreistä ei koskaan tiennyt. Olin edellis viikolla saanut tietää että historian opettajamme oli yli kymmenen tuhatta vuotta vanha ja näytti edelleen kaksikymmentä viisi vuotiaalta. Joten en ihmettelisi jos Sarikou olisi elänyt jo kivi kaudella.
"No tulin siihen tulokseen että tappavasta päänsärystäni huolimatta te ette selviäisi ilman minua."
Ivasin takaisin. Annoin katseeni kiertää hetken luokassa ja huomasin Zaynin tuijottavan minua intensiivisesti. Miksi? Kalpenin varmaan monta astetta kun muistin edellisen illan tapahtumat. Hän tiesi. Kaikista ihmisistä hänelle minun piti möläyttää jotain noin henkilö kohtaista. Kipitin nopeasti paikalleni.
"Tänään siis aiheenamme on kärsimys."
Opettaja paapatti. Okei onko koko maailman kaikkeus kääntynyt minua vastaan. Ei tänään. Tunsin katseen porautuvan minuun. Uuu kuka kohan se oli. En keskittynyt koko kaksois tuntina mihinkään. Tuijotin vain öljyväri kangasta edessäni. Se oli valkoinen. Terävä havainto Lucy. Tik tak kello kävi.
"On aika viimeistellä teoksenne. Kymmenen minuuttia aikaa."
Lopulta päätin maalata juuri sen mitä ajattelin. Hain veren punaisen maalin ja kirjoitin yhden sanan. Yhden ainokaisen sanan joka riitti kuvaamaan koko todellisuuttani.
MIKSI?
Luki keskellä tauluani niin runsaalla maalilla kirjoitettuna että se valui kohti ala laitaa.
"Okei näin tunnin loppuun jokainen tulee tänne eteen näyttämään taulunsa ja selittämään sen tarkoituksen."
Noniin ja päivä vaan paranee ei riitä että joudun käsittelemään aihetta surkeilla piirustustaidoillani vaan nyt minun pitää selittää miksi tauluni keskellä lukee MIKSI?. Argh että mä vihaan tätä elämää. Muut alkoivat esitellä taulujaan useat olivat piirtäneet ihmisen tai vamppyyrin joka vuosi verta. Kun oli minun vuoroni raahauduin luokan eteen ja vain pidin sitä kaikkien nähtävillä. En voinut sanoa mitään en pystynyt olisin sortunut. En olisi enää jaksanut pitää muuriani pystyssä joka erotti minut muista.
"Kröhöm haluatko selittää tauluasi?"
Opettajakin oli varmaan tajunnut että nyt ei ollut kaikki hyvin kun antoi minulle mahdollisuuden valita.
"En."
Kähisin. Ääneni ei kuulostanut enää omaltani. Se oli jonkun muun. Laahustin takaisin paikalleni ja romahdin tuoliini. Zayn näkyi lisäilevän vielä jotain tauluunsa muuten kaikki olivat liikkumatta. Kuin jokainen olisi saavuttanut sen saman maanisen mielentilan jonka minä olin. Lopulta opettaja näytti heräävän transsista ja pyysi seuraavan paikalle. Kolme oppilasta ja sitten oli viimeisen aika. Zayn asteli luokan eteen ja käänsi taulunsa. Se oli taidokas maalaus silmästä. Silmä oli niin kärsivän ja tyhjän näköinen. Niin surullinen. Hetken kuluttua kaikki vilkuilivat minua. En jaksanut välittää. Katselin vain maalausta. Silmä oli ruskea miltein musta. Ripset sen ympärillä olivat tuuheat. Silmä oli meikattu vahvasti ja se tuijotti eteenpäin niin läpitunkevana ja surullisena. Ahdistuneena se oli oikea sana. Lopulta hitaasti asia valkeni minulle. Se silmä oli tarkka kopio omastani. Nostin hitaasti katseeni Zaynin silmiin. Ne olivat jään siniset melkein valkoiset. Kimaltavat kuin tiamantit. Se riitti tunsin kuinka pato murtui ja hiljalleen kyyneleet valuivat kasvoillani. Nämä olivat erilaisia kyyneleitä kuin koskaa ennen. Ne olivat kristallin kirkkaita surun tiivistymiä. Nousin hitaasti seisomaan en kiirehtinyt en vapissut vaan kävelin hitaasti ja hallitusti luokan ovelle josta oven avattuani astelin ulos. Olin normaali mikään muu kuin kyyneleet kasvoillani eivät kilelineet mielen tilasta. Ulos päästyäni kävelin edelleen rauhallisesti. Suuntasin kohti asuntolaa. Oli hassua että asuin unelmieni talossa ja silti elin painajaistani.
"Hei Lucy! Muista että tänään pidetään ne bileet."
Kuulin Colen äänen jostain takaani. Hän ei ollut ilmeisesti kuullut tapahtuneesta. En kääntynyt.
"Joo. Muistan toki."
Ääneni ei ollut itkuinen ei surullinen ja silti se oli pahin ääneni jonka olin koskaan suustani päästänyt. Siinä ei ollut tunnetta. Kuin olisin kuori joka kävelisi ja puhuisi muttei tuntisi mitään. Päästyäni talolle jäin hetkeksi sivelemään sen tumman puun väristä ovea. Niin sileä. Avasin oven ja kävelin pääpystyssä aulan läpi. Kyyneleeni olivat jo tyrehtyneet. Katselin ympärilleni. En ollut koskaan nähnyt että joku siivoaisi täällä mutta silti kaikki pinnat kiilsivät eikä ylimääräisiä tavaroita lojunut missään. Yksinkertaista ja kaunista. Loin ympärilleni vielä yhden silmäyksen ja lähdin kävelemään mallin askelin kohti huonettani. Selvittelin aika alussa kun olin tullut tänne että täällä oli 24 makuuhuonetta joista vain kuusi oli käytössä. Pamautin huoneeni oven auki. Katselin neuvottomana sotkuista huonettani. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Itkeä? Raivota? Kirkua? Huutaa? Lopulta kaaduin keskelle sänkyä ja tuijotin kattoa. En tiennyt mitä kello oli mutta kuulin kuinka ihmisiä alkoi valua sisälle. Bileet olivat alkaneet. Odotin vielä vähän aikaa kunnes nousin istumaan. Katselin vaatteitani joita olin heitellyt ympäri huonetta. Yhtäsekaisin kuin ajatukseni. En kestäisi olla yksin ajatusteni kanssa enää kovin kauaa. Janiin sain tämän vuosisadan parhaan idean. Pääti juoda aivoni pellolle. Se auttaisi. Eikö niin? Päätin laittaa kerrankin jotain erilaista päälle. Hmmm... mikä olisi täysin erilaista mitä yleensä pidin. Pling valkoista... jotain valkoista. Pengoin vaatevuoriani ja vihdoin löysin valkoisen ihonmyötäisen puolireiteen ylettyvän mekon jossa oli täys pitkät hihat. Täydellinen mekko peittämään käsivarsissa olevat arpeni muuta kuitenkin selsikäs. Mekko ei jättänyt mitään arvailujen varaan mutta ketä kiinnosti. Kiharsin hiukseni laineille ja meikkasin. Kruunasin asun valkoisilla korkokengillä. Katsoin kokonaisuutta hetken peilistä. Valkoinen mekko korosti tavallista tummempaa ihoani ja sai sen hehkumaan pronssisena. Olin valmis bilettämään. Kopsuttelin koroissani portaiden päähän ja katsoin alhaalla tanssivaa ihmismerta. Anteeksi vamppyyrimerta. Monien päät kääntyivät suuntaani kun laskeuduin. Tunsin oloni orvoksi kalpeiden raajojen ja mustien kankaiden seassa. Tunsin jonkun puristavan persettäni käännähdin ja läpsäisin käden pois. Pian tunsin viinan huuruisen hengityksen kauallani.
"Beibi sä tuoksut hyvältä."
Tässä se nyt oli ajattelin. Olinkin ihmetellyt miten kukaan ei ollut yrittänyt lähestyä minua verenhimon välkkyessä silmissä.
"Häivy."
Tiuskaisin.
"Mutta beibi. Mull on nälkä. Tiesitkö muuten et sä oot kaunis."
"Imartelu ei kuule nyt auta."
Päätin turvautua keinoon joka aina toimii mies puolisilla eliöillä. Käänähdin nopeasti ja ennen kuin toinen kerkesi viinan hidastamine reflekseineen reagoida potkaisin häntä suoraan haaroväliin. Vamppyyri vajosi polvilleen nivusiaan pidellen. Käännyin kannoillani ja suoritin pientä akropatiaa vaativan matkani keittiöön. Vain kolmekertaa joku puristi persettäni ja kerran rintaani kun keskityin katselemaan kelloa enkä varonut innokkaita käsiä. Se kello oli btw jotain abaut kaheksan. Keittössä oli onneksi hieman enemmän tilaa hengittää vain yksi puolialaston pari ja kolme tyttöä jotka keräsivät rohkeutta shottilasit edessään. Amatöörit. Otin itsekin shottilasin ja kumosin kurkkuuni kaksi shottia peräjälkeen. Ne kolme tuijottivat minua ihmeissään.
"Oliko jotain asiaa? Jos ei nii voitte painuu vittuu."
Ärähdin heille samalla hörppien boolia joka maistui oksennukselta.
"Onks toi hyvää."
Joku uskaltautui kysymään.
"Paskaa tää oon mut kyl täl kännii pääsee."
Naurahdin heidän ällistyneille ilmeille. Tunsin kuinka ihana turtumus valtasi aivoni. Kumosin vielä yhden shotin ja kaksi lasia boolia jonka jälkeen olin jo hyvässä nousuvaiheessa ja valmis suuntaamaan tanssilattialle.

Kello oli vasta varttia yli 10 kun suuntasin jostain random huoneesta takaisin tanssilattialle. Suotistelin pikaisesti mekkoani joka oli hetki sitten lojunut vielä lattialla. En tiedä kuka kanssani oli vaaka mamboa harrastanut mutta ketä kiinnostaa enää siinä vaiheessä kun on jo sekeästi nousuvaiheen paremmalla puolella. Näin meidän kesken seksi oli ollut surkeaa. Siis huonointa mitä ikinä olin saanut. En kerennyt vielä portaisiinkaan kun tunsin vahvan kehon paiskaavan minut päin seinää. Tunsin kovan painauman reittäni vasten ja kädet rinnoillani.
"Hmm... sä oot kuule aika seksikäs. Ja kuulin luotettavasta lähteestä että et ole vällyjen välissäkään huonoin valinta."
"Häivy helvettiin."
Korotin jo ääntäni ja tunsin pakokauhun kolkuttelevan takaraivossa. Normaali oloissa en varmaan olisi ollut näin avuton mutta alkoholin sumentamat aivoni eivät saaneet enää mitään aikaiseksi. Tunsin käden jalkovälissäni.
"Sähä et oo edes kiihottunut. Mä otan ton loukkauksena ja siitä sä saat maksaa."
En kerennyt edes nytkähtämään kun tunsin polttelevaa kipua kaulallani. Kyyneleet vierivät kasvoillani kun yritin taistella vastaan. Mutta toinen oli varmaan kymmenen kertaa vahvempi kuin minä ja kivun sokaisemana en osannut ajatella läheskään selvästi ja kun siihen lisäsi vielä kaiken juomani alkoholin oli tilanne kannaltani toivoton. En voisi tehdä mitään. Olin avuton. Juuri kun olin vaipumassa epätoivoon tunsin kuinka verenimijä ruihtaistiin päältäni. Näin kuinka pelastajani paiskasi sen puutteessa olevan runkkaajan seinään.
"Eikö isäni tehnyt tarpeeksi selväksi ettei häneen kosketa ilman hänen suostumustaan."
Tämä ihmemies karjui. Ääni kuulosti tutulta en vain enää osannut yhdistää sitä mihinkään. Valuin seinää pitkin istumaan. Kova lattia allani tuntui lohduttavalta. Minut melkein raiskattiin taas? Mikä minussa vetää noita mielipuolia psykopaatteja puoleensa?
"Viekää hänet isälle ja selittäkää että hän yritti käydä Lucyyn käsiksi ja joi verta tämän valtimosta ilman Lucyn suostumusta."
Ääni tuli oman itsesäälini läpi ja vihdoin osasin sen yhdistää. Minut pelastanut ihmemies oli Zayn. Jaa no se että Zaynin isä oli uhkaillut muita selittääkin sen miks kukaan ei oo yrittänyt mitää outoo liittyen tarpeisiinsa.
"Tota ootsä kunnos."
Katselin Zaynin silmiä. Oli kuin valo olisi pyörinyt ja sekoittanut värejä niissä.
"Sulla on kauniit silmät."
Wou Lucy nyt on creepyy settii.
"Ok tota kiitos kai. Hmm pystytsä kävelee."
"Viimeks ku mä tarkistin mulla oli kaks toimivaa jalkaa."
Silleesti toi kundi on just pelastanu mut ties miltä ja mä päätän ensin laukoo jotain kliseista rakkaus kirja kamaa ja sit ruveta vittuilemaan. Nyt menee kyl aika hyvin.
"Ooookei oot näköjää palannu tavalliseen moodiis."
Zayn venytteli tahallaan sanojaan ja ketseli minua silmät sirillään kuin yrittäisi selvittää mitä ajattelen.
"Että sellasta. Mun pitäis varmaa kiittää mut taidan jättää väliin se ei oikein sovi toho mun normaaliin moodin."
Aloin kömpimään ylös ja suoraan sanoen olo oli yhtä sulokas kuin baletti tanssijalla. Kun sitten pienen ikuisuuden jälkeen seisoin tukevasti jalat harallaan pystyssä oli Zaynin ilme näkemisen arvoinen. Hän virnisteli. Siis oikeasti eihän tota hymyks voi laskee mutta virnistys btw. Ja hitto miten joku voi näyttää hyvältä. Okei kaikki tytöt jotka tätä lukee. Miten pitää reagoida jos kreikkalaiselta jumalalta näyttävä otus virnistelee ja jalat ei meinaa kestää? Vinkkinä ettei ainakaan kannata tuijotaa kuin vajaa älyinen antilooppi.
"Mä tiedän et näytän hyvältä joten ei tarvii tuijottaa."
Tytöt tästä vielä paranee jos jollakin on mitään hajua siitä miten saa kadotetun puhetaidon takaisin nii olkaa hyvät ja kertokaa.
"Ookeii... ootsä varmasti kunnossa ja näin vinkkinä sulje suus tai kuola valuu."
Okei Lucy nyt toimintaa miten sä saat ittes hereille. Älkää tuomitko tää tuli iha selkärangasta. Aina ku mä rupesin vajoamaan jonkin laiseen henkiseen koomaan tein näin. En suosittele mitta minulla tämä toimi. Minua oli aina nimittäin pelottanut jos joku sai minut tuntemaan itseni näin avuttomaksi. Vain kerran olin ollut oikeasti avuton ja silloin päätin että jos siitä selviäisin en olisi enää koskaan olisi avuton. Juoksin portaat alas ja jätin taakseni äkillistä heräämistäni vieläkin ihmettelevän Zaynin taakseni. Aloin summan mutikassa vetelemään laatikoita auki ja muutaman laatikon jälkeen löysin etsimäni...