We found each other, after all these years (finnish)

Osa 31

•Fiona•
Lähden kävelemään hämärässä kohti Gunnarsenien taloa, jonne on jonkin verran matkaa.
En kuitenkaan kävele yksin. Takanani kävelee joku. Joku tummiin pukeutunut mies. Tungen puhelimeni rintsikoihin, ihan vain varmuuden vuoksi ja jatkan matkaani ripeämmin askelin, jospa hän on vain joku lenkkeilijä...
Ehkä viiden minuutin kävelemisen jälkeen n. 100 metrin päähän pysähtyy tumma auto, jonka valot sokaisevat silmäni.
Kävelen autoa kohti varuillani ja valmiina pakenemaan, koska tämä alkaa tuntua hiukan epäillyttävältä. Perässäni tämän koko matkan on kävellyt se sama mies ja nyt eteeni pysähtyy auto.
"Seis!" möreä miehen ääni käskee takaatani. Voihan vit...
Pysähdyn välittömästi paikoilleni. Arvasin, että tässä oli jotain outoa ja nyt on myöhäistä enää paeta.
Kuulen hiekan narisevan miehen jalkojen alla tämän kävellessä minua kohti.
Hän asettaa kätensä olkapäilleni ja alkaa taluttaa autoa kohti, joka ajaa meitä kohti.
"Sinä lähdet meidän mukaan" tämä sanoo ja kehoni alkaa vapista ja hengitys tihentyä. Alan panikoimaan ja kiljumaan täyttä kurkkua apua, kun aivoni hoksaavat mitä oikein on meneillään.
Potkaisen miestä, mutta se ei hätkäytä häntä yhtään.
Mitä teen? Mitä teen? Mitä teen?-kysymys pyörii päässäni yrittäessäni rimpuilla irti miehen otteesta.
En kuitenkaan onnistu ja mies tunkee minut autoon ja istuu itse viereeni.
Auto starttaa ja lähtee moottorit murahtaen liikkeelle.
"Anna puhelin!" mies käskyttää. En vastaa mitään käännän vain pääni ikkunaan ja katson, kun poistumme Troforsista.
"Anna se puhelin!" hän käskyttää uudelleen, mutta tiukemmalla äänellä.
"Ei ole" sanon, mutta se oli väärin tehty. Mies läpsäisee minua poskelle. Vieläpä siihen kohtaan mihin Fanny minua jo aikaisemmin löi.
"Anna se puhelin!" mies toistaa ja kaivan sen rintsikoistani jonne sen laitoin.
En taida nähdä enää perhettäni. En Marcusta enkä Martinusta, joka ei tiedäkkään kuinka paljon hänestä tykkään... Tämä on loppuni aivan varmasti. Olisipa minulla onnea. 

// jännää ;))