Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
♕
/sad/ sad adjective
'feeling or showing sorrow; unhappy.'
♕
Harpoin pitkin askelin miestenvessan ovelle, ja vedin sen auki. Lyhyellä käytävällä kulki pitkä jono käsienpesualtaita, ja yhden niistä edessä seisoi jimin. Hän nojasi pienillä käsillään lavuaariin, ja itki. Poika ei ollut huomannut tuloani, joten pysähdyin hiljaa ovensuuhun katselemaan häntä. Jimin oli oikeasti kaunis. Hänen tyttömäiset vaatteensa sopivat pojalle täydellisesti. Ne pukivat hänen naisellista kroppaansa, ja ihmettelin miten hän oli edes todellinen. Hän näytti satuhahmolta, ehkä joltain keijulta. Outo ajatus. Minulla ei ollut ystäviä, joten en osannut toimia tilanteissa missä joku itki. En tiennyt mitä sanoa, tai kuinka lohduttaa, vaikka olisin ehkä halunnut. Outoa, en minä ollut ikinä halunnut lohduttaa ketään. Jollakin lailla kuitenkin tuon sydäntäsärkevästi itseään peilistä tuijottavan pojan näkeminen sai minut tuntemaan jotain. Ehkä sydämessäni oli paikka tuolle pienelle olennolle, josta en todellisuudessa tiennyt mitään. Vihasin ihmisiä, mutta minusta tuntui että Jimin oli erityinen. Hän ei kuulunut niihin tavallisiin nuoriin, jotka juoksivat bileissä ja joivat vanhemmiltaan salaa. Hän ei varastanut, tai lintsannut koulusta. Jimin ei todennäköisesti pystyisi tappamaan edes kärpästä, ja ajatus sai minut hymyilemään hiukan.
Lopulta en pystynyt enää vain katsomaan vierestä kun tuo poika itki sydäntään ulos, vaan päätin yrittää lohduttaa. Jimin varmaan pelkäsi minua yhä käytökseni takia, mutta päätin yrittää parhaani. Jos se ei tehoaisi, menisin takaisin tunnille ja antaisin olla. Omapahan oli valintansa. Hitaasti hiivin pojan taakse, ja Jimin huomasi minut peilin kautta. Hän katsoi minua pelästyneenä, ja yritti pyyhkiä hätääntyneenä kimaltavia kyyneleitä poskiltaan.
"Miks sä itket, prinsessa?" Kysyin hiljaa.
Minun teki mieli lyödä itseäni. Mistä helvetistä olin repäissyt tuon? Kuulostin säälittävältä. Jimin kääntyi minuun päin, ja katsoi minua itkuisena silmiin.
"Prinsessa?" Hän toisti hämmentyneenä. Pojan kauniit ruskeat silmät olivat täynnä ihmetystä ja hämmennystä. No, hän oli ainakin lopettanut hämmennykseltään itkemisen. Kelasin vaihtoehtojani. Voisin kääntyä ja kävellä pois, tai jutella pojan kanssa niinkuin ihmiset yleensä tekivät. Ja niinkuin minä en.
"Jimin, musta sä oot tosi kaunis" totesin hiljaa.
"Sun ei pitäis itkee, se ei oo sen arvosta. Kaikki on ihan hyvin."
Jimin katsoi minua hiljaa. Oliko elämäni ensimmäinen lohdutusyritys ikuisuuteen mennyt näin pahasti penkin alle? Sitten poika purskahti uudelleen sydäntäsärkevään itkuun, ja hämmästyksekseni hän painautui minua vasten. Täysin hämmentyneenä kiedoin käteni Jiminin ympärille, ja annoin tuon vaaleanpunahiuksisen pienen itkeä minua vasten. Hän piteli heikosti kiinni mustan haalistuneen bändihupparini etumuksestä, ja tunsin kuinka se alkoi kostua kyynelistä. Hieman hätääntyneenä mietin, mitä isoäitini tekisi nyt. En usein miettinyt tuollaista, isoäitini jutut olivat suurimmaksi osaksi turhia ja hyödyttömiä. Nyt yritin kelata ja järjestää ajatuksiani. Mitä hän tekisi? Varovasti nostin käteni ylös, ja silitin Jiminin hiuksia. Ne olivat aivan yhtä pehmeät kuin olin kuvitellut. Karheat käteni kulkivat pojan pehmeissä hiuksissa, ja ne tuntuivat silkiltä sormieni lomassa. Ja ne tuoksuivat hyvältä. Mansikalta.
"Se on okei, mikä sulla on hätänä?" Kysyin hiljaa, rikkoen hiljaisuuden.
"Mua pelottaa." Jimin niiskaisi, ja häpeissään hän hautasi kasvonsa rintaani.
"Mikä sua pelottaa?"
Hiljaisuus. Aika pitkä hiljaisuus.
"Ihmiset."
Nielaisin. Tuon pelon minäkin tunsin hyvin. Liiankin hyvin. Ei, minua ei oltu hakattu kotona tai muuta vastaavaa. Asuin isoäitini luona pienessä rivitalossa, ja olin kaikin puolin onnellinen. Olin vain huono ihmisten kanssa. Isoäitini oli reipas mutta vanha, ja hän ei ollut kyennyt käyttämään minua leikkikentällä tai lastenjuhlissa. Niinpä opin pärjäämään yksin, ja pitämään itse itsestäni huolta.
"Miksi sua pelottaa ihmiset?" Mumisin. Jimin niiskaisi hiljaa minua vasten, ja tunsin sydämeni hakkaavan.
"Ne ei pidä musta. Kukaan. Oon liian outo ja erikoinen. Mua ei hyväksytä sellaisena kun oon."
"Kyllä sut hyväksytään, mä hyväksyin sut."
"Mutta kukaan muu ei! Olin viis minuuttia siinä luokas, ja mulle kerrottiin jo ihan tarpeeksi selvästi että ne ei tahdo mua sinne" Jimin nyyhkytti.
"Mitä siinä lapussa luki?" Kysyin.
Vastaukseksi Jimin pysyi vaiti, ja käänsi päänsä pois.
"Anteeks." Mumisin.
"Ei se oo sun syy."
"Hei Jimin, ei ne halua muakaan sinne. Tuun vaan aina uudestaan, eikä ne jaksa enää välittää. Ja totta puhuen mua ei kiinnosta vittuakaan, niiden mielipiteellä ei oo väliä."
Jimin alkoi taas itkeä. Poika itki lohduttomasti minua vasten, enkä tiennyt mitä tehdä. Silitin häntä taas, ja hiljaa kuiskailin jotain hänen korvaansa.
"Onko sulla jotain muitakin huolia?" Kysyin lopulta.
Hetken mietittyään Jimin nyökkäsi.
"Haluutko puhua niistä?" Kysyin hiljaa. Uskomatonta, tarjosin tukeani ihan vasta tapaamalleni ihmiselle, ja annoin hänen itkeä minua vasten. Minulla taisi ihan oikeasti olla jonkinlainen paikka kylmässä sydämessäni hänelle. Ehkä voisin vihdoin saada oikeasti ystävän, jonka omaisuutta en varastaisi, tai jota en jättäisi muiden hakattavaksi markettien parkkipaikoille. Ehkä Jimin olisi minulle se ystävä, jota en hylkäisi.
Jimin pudisti päätään. Huokaisin, mitä edes ajattelin. Minun piti ensin saada tuo pieni olento luottamaan minuun.
"Sä et taida olla kovin hyvässä koulukunnossa nyt." Totesin ääneen.
Jimin nyökkäsi. Silloin tein jotain, mistä hämmästyin itsekin.
"Haluaisitko tulla mun luo hetkeksi, meillä ei oo ketään kotona ja voin keittää kaakaota? En asu kaukana, ja oon muutenkin menossa kotiin, iltapäivätunnit ei kiinnosta."
Hämmästyin omista sanoistani niin paljon, että jähmetyin paikoilleni. Toivottavasti Jimin kieltäytyisi, mitä helvettiä olin oikein ajatellut? Meillä ei ollut koskaan, ikinä käynyt ketään kylässä, ellei isoäitini ystäviä laskettu. Ja nyt kutsuin tuntemattoman pojan luokaltani meille kaakaolle. En osannut varmaankaan edes tehdä kaakaota, jes.
Jiminin pieni suu kääntyi onnelliseen hymyyn, ja hän pyyhki kyyneleitään poskiltaan.
"Okei, rakastan kaakaota" hän sopersi hiljaa hymyillen.
Olin salaa mielessäni toivonut, että Jimin suostuisi. Nyt suupieleni kääntyivät ylöspäin, ja tunsin hymyileväni aidosti ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Jimin nosti reppunsa lattialta, ja veti sen selkäänsä. Vielä viimeisen kerran hän pyyhki kyyneleitään, ja katsoi itseään peilistä.
