Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
♕
hopeless /ˈhəʊplɪs/ adjective
feeling or causing despair.
♕
En ollut uskoa korviani.
"Mitä?" Kysyin hiljaa.
"Niin että-"
En antanut naisen lopettaa lausettaan, vaan nousin ylös. Kaappasin Mimin syliini, ja kävelin ulos olohuoneesta. Minua ei kiinnostanut hänen mielipiteensä, minua ei kiinnostanut ottaa käskyjä vastaan häneltä. Jimin oli 16, hän saisi ihan itse päättää elämästään.
Kuulin viereisestä huoneesta puhetta. Katsoin taakseni, rouva Park ei ollut seurannut minua. Pysähdyin, ja painoin korvani huoneen suljetulle ovelle.
"Jimin, me olemme keskustelleet tästä."
Kuulin kuinka Jimin nyyhkytti hiljaa.
"Mut mä en voi sille mitään, mä oon niin pahoillani et oon tällanen. Oon niin pahoillani et mussa on vikaa, haluaisin olla normaali" Jimin sopersi.
"Miksi sinä et voi hankkia itsellesi tyttöystävää niinkuin kaikki muutkin sinun ikäisesi?" Jiminin isän ääni oli syyllistävä ja pelottava. Taino en minä häntä pelännyt, mutta Jimin sitäkin enemmän.
"Mä oon yrittäny mut mä en vaan pidä tytöistä. Mikään niissä ei kiinnosta mua, mua ei kiinnosta niiden keho tai ulkonäkö. Isä mä tykkään pojista. Mä oon niin pahoillani, mä oon yrittäny muuttua mut mä en vaan voi sille mitään, anna anteeks" jimin sopersi.
Kuulin kuinka pojan ääni särkyi. Minua säälitti niin paljon hänen puolestaan, halusin vain kietoa käteni Jiminin ympärille ja suojella häntä kaikelta pahalta. Ei homoudessa ollut mitään vikaa, en ajatellut Jiminiä millään lailla erilaisena ihmisenä.
"Miksi sinä sitten pukeudut kuin tyttö?" Jiminin isä sanoi kylmästi, ääni täynnä halveksuntaa.
"Mulla on hyvä olla näin" Jimin kuiskasi.
"Minä en hyväksy tätä. Muistatko mitä me sovimme, tämän katon alle et tuo yhtäkään poikaa. Varsinkaan tuollaisia lävistettyjä, sinua paljon vanhempia miehiä, etkö ymmärrä että sinua hyväksikäytetään seksuaalisesti?"
Olin niin lähellä paiskata oven auki ja lyödä tuota miestä. Minua alkoi ahdistaa aivan järkyttävästi. En voisi koskaan tehdä mitään sellaista Jiminille, hän tiesi sen itsekin.
"Yoongi ei koskaan vois tehdä mulle mitään sellasta" Jimin sopersi hiljaa.
"Tästä ei keskustella."
"Yoongi ei koskaan raiskais mua, se on lempein ihminen jonka tiedän! Mulla on turvallinen olo sen luona ja se pitää musta huolta. Paremmin kun te!"
Jimin oli alkanut itkeä. Halusin vain mennä hänen luokseen, mutta jalkani olivat kuin liimatut lattiaan.
Silloin kuulin kuinka jokin rasahti, ja Jimin vinkaisi kivusta.
"Pojat ei itke" herra Park totesi kylmästi, ja löi poikaansa uudelleen.
Silloin työnsin oven auki, ja marssin huoneeseen. Jimin itki, ja oli liian shokissa sanoakseen mitään. Lempeästi kiedoin käteni pojan ympärille, ja painoin hänen päänsä rintaani vasten. Tuuditin poikaa hellästi, yrittäen rauhoitella häntä. Jimin itki hysteerisesti minua vasten, ja hänen isänsä tuijotti meitä.
"Irrota likaiset kätesi minun pojastani tällä helvetin sekunnilla."
En välittänyt hänestä, ja silitin Jiminin hiuksia yrittäen olla mahdollisimman hellä ja rakastava.
"Yoongi mua pelottaa."
Katsoin herra Parkia.
"Mikä vittu sua vaivaa?" Töksäytin.
Mimi yritti puskea päätään Jiminin jalkoja vasten, lohduttaakseen häntä edes vähn. Poika oli kuitenkin liian shokissa huomatakseen kissaansa.
"Sinä käytät hyväksi poikaani. Pilaat hänet. Sinä tuhoat Jiminin elämän, tiedät sen itsekin."
Katsoin miestä hetken hiljaa.
"Sä just löit poikaas. Sä löit sitä asian takia, jolle se ei voi mitään. Ymmärrätkö sä, että siinä ei oo mitään helvetin vikaa, pojat voi rakastaa poikia? Näetkö sä, kuinka sä sait sun poikas itkemään, ja mä oon ainoa joka lohduttaa sitä? Näytänkö mä susta raiskaajalta? Sä oot ainoa joka satuttaa Jiminiä."
Herra Park näytti siltä, että hän voisi tappaa minut tässä ja heti, paljain käsin.
"Minun poikani ei ole hintti."
"Ymmärrätkö sä mitä mä sanoin sulle?"
Jiminin äiti käveli huoneeseen. Hän katseli meitä ilmeettömänä, eikä sanonut mitään. Jimin katsoi isäänsä pelokkaana, yhä itkien.
"Jimin. Sinä et ole tervetullut takaisin, ennekuin olet terve."
Jimin purskahti lohduttomaan itkuun. Hän katsoi anovasti äitiään, mutta hänkin nyökkäsi. Olin niin vihainen, eivät vanhemmat voi heittää lastaan ulos tällaisen asian takia. Tartuin Jiminiä kädestä, ja vedin hänet äkkiä hänen omaan huoneeseensa.
Huone oli sisustettu kauniilla pastellinsävyillä, ja pojan sängyllä oli kasa pehmoleluja. Jiminillä oli vaatteita niin paljon, etten edes pystynyt laskemaan niitä. Hänellä oli jopa yksi kauniin vaaleanpunainen mekko, mutta sitä en ollut koskaan nähnyt hänen päällään.
Istuin Jiminin viereen sängylle, ja halasin häntä. Jimin itki paniikissa minua vasten, Ja yritin lohduttaa häntä.
"Okei, muutat nyt meille hetkeks. Ota mukaan vähän vaatteita ja joku pehmolelu, pakkaa ne vaikka tähän."
Ojensin Jiminille vaaleanpunaisen repun jonka noukin hänen lattialtaan, ja hiljaa Jimin alkoi kerätä tavaroitaan. Lopulta hän otti liilan hupparin sängyltään, ja veti sen päänsä yli. Sitten hän otti paksupohjaiset tennarinsa, ja tunki ne vielä reppuunsa. Repun hän heilautti olalleen, ja astuimme varovasti ulos huoneesta. Jimin loi viimeisen haikean vilkaisun omaan huoneeseensa.
Olimme eteisessä, ja vedimme kenkiä jalkaamme. Mimi juoksi luoksemme hädissään naukuen, ja nostin sen syliini. Jimin ojensi kätensä kissaa kohti kuin pieni lapsi, ja otin sinisen kanipehmolelun hänen käsistään, korvaten sen kissalla.
"Mimi otetaan mukaan" sanoin, kuin se olisi itsestäänselvyys. Silloin Jimin kiepsahti kaulaani, ja painoi hellän suukon poskelleni.
