Lovebird

Murskattuja unelmia

Heips! Ensimmäinen luku tähän kirjaan, olkaa hyvä! :)

-Jacqueline

Alice & Jaxon (Osa 1)

Heitin avaimet pöydälle ja istahdin lattialle vapisten. Lääkärin sanojen kaikuessa korvissani, uudet kyyneleet alkoivat tippua poskiani pitkin.

"Alice?" kuulin mieheni äänen, hänen askeliensa äänien lähentyessä portaita alas. Pidättelin henkeäni ja pyyhkäisin hihallani märkiä kasvojani, jottei hän huomaisi niitä, mikä oli tietenkin aika turhaa, sillä Jaxon huomaisi ne kuitenkin, hän aina huomasi.

"Pikkuinen, mikä hätänä?" Jaxon kysyi huolestuneena ja ryntäsi luokseni, halaten minua itseensä. Itkuni purkautui uudestaan, enkä vaan voinut sanoa sitä ääneen. En voinut pamauttaa hänelle sitä, että hänen unelmastaan ei koskaan tulisi totta. Meidän unelmasta ei tulisi koskaan totta.

"Shhh... Kaikki hyvin, ei mitään hätää", hän hyssytteli ja nosti minut syliinsä paremmin.

"Ei, k-kaikki ei ole hy-hyvin!", huusin itkuni seasta, tarraten hänen paidastaan kiinni jämäkästi. Jaxon silitti selkääni ja alkoi kantamaan minua jonnekin. Pian tunsin sohvan allani, kun hän laski minut siihen, tullen itse viereeni.

"Mikä on?" hän kysyi ja pyyhki kyyneliäni kädellään, kietoen kätensä ympärille ja painaen kasvoni hänen kaulaansa vasten.

"Mä kävin lääkärissä..." sain sanottua ja tunsin Jaxonin jännittyvän lähelläni.

"Lääkärissä? Miksi sä lääkärissä kävit?" hän kysyi äkkiä, jatkaen selkäni silittelyä samalla. Keräsin rohkeutta sanoa se ääneen, entä jos hän ei halunnutkaan minua enää tämän jälkeen? Ehkä hän etsisi jonkun paremman, jos kertoisin hänelle totuuden.

"Mä..." aloitin hiljaa, mutta purskahdin samalla sekunnilla uudestaan itkuun. Jaxon antoi helliä pusuja hiusteni sekaan ja toisteli: "Shh... Kerrot sitten kun haluat"

"Odota", kuiskasin käheästi ja kiipesin hänen syleilystään, kävellen sitten eteiseen, jossa laukkuni oli. Vetoketju avautui paljastaen paperin, jossa luki sanat, jotka pilasivat koko elämäni.

"Sähän kerroit, että sä haluaisit lapsen", varmistin hiljaa, väännellen paperia käsissäni, kun palasin hänen eteensä sohvalle. Jaxon nyökkäsi ja veti minut sitten istumaan sohvalle: "Niin?"

En vastannut mitään, vaan annoin hänen lukea sen itse. Ojensin paperin hänelle ja Jaxon alkoi lukemaan sitä, hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan. Tarkkailin, kuinka hänen ilmeensä muuttui hänen lukiessa sitä pidemmälle.

"M-mä oon pahoillani", nyyhkytin ja piilotin kasvoni käsiini. Ensin ei kuulunut mitään, mutta sitten tunsin hänen kätensä ympärilläni. Jaxon ei kuitenkaan sanonut mitään, mikä sai minut epäilemään.

Olimme varmaan kymmenen minuuttia aivan hiljaa, sanomatta sanaakaan toiselle.

"Ei se ole sun vika, pikkuinen", Jaxon kuiskasi, painaen minut tiukemmin häntä vasten.

"Onhan!" huusin ja irrottauduin hänestä, "Se on mun vika, ettei me voida ikinä saada omaa lasta!"

"Alice", Jaxon sanoi ankarasti, yrittäen saada minut takaisin viereensä, mutta nousin nopeasti seisomaan. Juoksin portaat ylös makuuhuoneeseemme ja lysähdin kasvot lakanoita vasten sängyllemme. Itkin hallitsemattomasti, kehoni vapisten sen mukana.

Olin pilannut kaiken, mitä meillä oli.

----------------------------------------------------------------------------------------