Minä ja mieleni

Kaikki romahtaa joskus

Mul on nyt pari päivää ollu silleen että mulla itelläni on paha olla sillee etten ees huomaa. Huomaan sen vasta iltaisin tai kun yritän lukea muuten vain wattpadia ja huomaan ettei innosta. Tai en mä tiiä ei tänää oo muutenkaan innostanut mikään. Mul oli se silmälääkäri, kaikki ok päänsäryt ei voi johtua niistä. Mut koska mulle laitettiin niitä pupilleja laajentavia tippoja nii en nähny muutamaan tuntiin lähelle. Se oli hyvin turhauttavaa. Käytiin iskän kanssa sen jälkeen Ukko-munkissa syömässä. Oli ihan sairaan hyvää ruokaa.

Mutta joo takaisin asiaan. Musta tuntuu, että mun ois pakko olla onnellinen, koska ei löytynyt vikaa silmistä. Koska on ihmisiä, joilla on vielä vaikeampaa. Ja täällä mä vaan valitan omaa pahaa oloani, jonka alkuperää en edes tiedä. Ja jos joku nyt miettii kuinka mulla sit tänään tuli lukua niin sain inspiraatio buustin Johanna Kurkelan Prinsessalle biisistä. Mul vaan ei oo mitään itsesuojeluvaistoo. Mä teen väkipakolla omia rajojani vasten enkä tajuu lopettaa ennen kuin mä herään todellisuuteen että mä en jaksa paskaakaan. Ja kesäloma tulee ja niin edelleen mut mul vaan on paha olla. Luulin päässeeni tästä eroon. Mä olin, ei voi sanoo onnellinen mutta normaali lähes koko talven. En oo yli vuoteen viillellyt. Oon päässyt lopullisesti yli eksästäni. Oon oppinut elämään menetysten kanssa. Ja mua vaa viskotaan paskalla. Mun pitää ylläpitää ihmissuhteita. Mun pitää yksin taistella joka päivä itteni sängystä ylös vaikka päätä särkis niin maan helvetisti. Mun pitää yksin taistella itteni läpi koulupäivistä yks kerrallaan.

Musta tuntuu, että lopulta mä romahdan. Romahdan sen takia, ettei kukaan oo tajunnut tarjota apua. Romahdan sen takia, ettei kukaan ole nähnyt mun joka päiväistä taistelua fyysistä kipua vastaan ja välillä myös henkistä. Romahdan, koska joku ei oo osannut tarjota apua tai nähnyt mun kärsimystä.