vastakohdat

seitsemän | aaron

Mä olin yllättänyt jopa itseni sillä, että olin kerrankin ajoissa koulussa. Tai.. olinhan mä melkein kymmenen minuuttia myöhässä, mutta yleensä mä skippasin koko tunnin, jos olin vähänkin myöhässä aamulla.
Mä olin kuitenkin aivan väsynyt ja uupunut, kun mä viimeinkin istahdin alas. Ei opettajatkaan paljoa välittänyt mun myöhästymisestä. Osasin jo odottaa tunnin lopussa tulevaa: "annan myöhästymisen anteeksi vielä, sillä olet uusi. Toivon kuitenkin, ettei tästä tule tapa". Mä en kovin pitänyt siitä, että opettajat tavallaan suosii minua sen vuoksi, kun olin uusi.

Mä yllätyin vielä enemmän siitä, kun mun jälkeen tuli vielä yksi jätkä. Se näytti jotenkin tutulta ja näytti kiinnittävän katseensa muhun. Jos mä jätkänä sanon, että se oli hyvännäkönen, niin silloin se myös on. Sillä oli tosi pehmeän näköiset tummat ja kiharat hiukset, jotka oli leikattu mun mielestä tosi siistin näköisesti. Vaikka se olikin melko kaukana musta, mä silti erotin sen ruskeat silmät. Mä muistan kun mä aina pienenä toivoin, että mun silmät olis vihreiden sijasta ruskeat.

"Saanko kysyä, että miksi Peetu Koski on myöhässä?" opettaja kysyi ja työnsi samalla silmälasit nenänvartta pitkin kunnolla. Mä kurtistin hieman kulmiani. Olin mä kuullut, kun Olivia oli maininnut Peetun muutaman kerran. Vasta silloin, kun se istahti mun viereiselle pulpetille, mä tajusin sen olevan sama tyyppi, joka paiskasi mua ovella. Mä en irrottanut katsettani Peetusta, mikä saattoi ehkä vaikuttaa oudolta. Mä huomasin kuinka se vilkaisi mua huvittuneena.

"Mitä?" Tuo kysyi naurahtaen. Mä katsoin sitä kulmat kurtussa ja käänsin katseeni pois pudistaen päätäni samalla.

"Ajattelin vain, että näytit tutulta", mutisin tuolle. Mä kuulin kuinka se naurahti. Mä käännyin katsomaan sitä hieman kysyvästi.
"Mikä on noin hauskaa?" Mä ennemminkin tiuskaisin sille. Peetu kohotti mulle yllättyneenä kulmiaan.

"Taidat olla yhä katkera siitä, kun löin sua sillä ovella?" Se virnisti. Mä pyöräytin sille silmiäni ja naurahdin kuivasti.

"Ihan vaan tiedoksi, ettei mua jaksa kiinnostaa sun kaltaiset vittumaiset ihmiset", mä vain totesin. Mä pystyin kuulla kuinka se naurahti todella sarkastiseen sävyyn, mutta ei se enää ainakaan mulle mitään vastannut ja ehkä niin oli ihan hyvä.

•••

Mä näin kun joku istahti mun viereen tupakkapaikalla. Mä vilkaisin kulmat kurtussa mun viereen istahtanutta ruskeasilmäistä poikaa, jonka mä tunnistin aiemman tunnin Peetuksi. Siksi samaksi jätkäksi, joka löi mua ovella.

"Mä tiedän, että pidät mua jo vittumaisena, mutta en pidä tuota kovin terveellisenä", se sanoi irvistäen ja nyökkäsi kädessäni olevaa puoliksi poltettua tupakkaa kohti. Mä nostin katseeni tylyn näköisenä poikaa kohti.

"Kysyinkö mä sulta mielipidettä?" Tuhahdin sille ja puhaltelin savuja hetken hiljaisuudessa. Hetken aikaa mä jopa luulin, että Peetu olisi jättänyt mut rauhaan ja lähtenyt pois, mutta olin todella väärässä. Se vain tuijotti mua epäileväisenä.

"Mä en usko, että sä oot tollanen oikeasti", Peetu totesi ja laittoi kätensä penkin selkänojalle. Mä käännyin katsomaan sitä kulmat kurtussa.

"Mitä sä tarkalleen tarkoitat?" Kysyin. Peetu naurahti mulle ja pyöräytti silmiään. Se otti itselleen paremman asennon. Mä seurasin sen eleitä mun katseellani ja tumppasin sätkäni maahan odottaen, että se vastaisi edes mun kysymykseen.

"Tuollanen vittumainen ja turhautunut", se vain totesi. Mä kallistin päätäni ja tuijotin Peetua hieman hämmentyneenä. Mä vain tuhahdin ja lysähdin puista ja epämukavaa selkänojaa vasten. Mä en vastannut sille mitään. Mä vain kuulin sen hymähtävän ja huokaisevan.

"Sä vain pidät yllä jotain surkeaa roolia. Sen näkee susta heti", se vain totesi. Mä pyöräytin sille jälleen silmiäni. Mä olisin vain voinut nousta ylös ja lähteä siitä vittuun, mutta jokin esti mua. Mä pystyin tuntemaan sen tuijotuksen kiinni mussa. Kun mä käännyin katsomaan sitä, mä näin sen kasvoilla vittumaisen ilmeen. Se oli sellainen ilme, että se olis oikein paljon kerjänny turpaansa. Sen kulmat oli koholla ja sillä oli pieni virne naamallaan. Se oli niin pieni virne, ettei sitä edes välttämättä huomannut, mutta mä sen huomasin. Ja nopeasti huomasinkin. Mä olin niin turhautunut, että mä vain nousin ylös ja käännyin katsomaan Peetua murhaavasti.

"Ehkä mä olen vittumainen ja turhautunut, mutta sä vaikutat ihan vitun ärsyttävältä", tuhahdin kuin joku pikkulapsi ja lähdin lampsimaan poispäin koululta. Se koko ihminen alkoi jo nyt ottamaan mua päähän, joten mä en osaa edes ajatella kuinka monesti mä joudun menettämään mun hermot sen kanssa.

•••
Mä makoilin kotona pimeässä huoneessa tuijotellen kattoa musiikin pauhatessa mun huoneessa. Mä en edes kuullut, kun Emil oli tullut kotiin. Mä huomasin kuitenkin sivusilmällä, kun se heitti reppunsa huoneen sängylleen ja tuijotti mua tosi vihaisesti. Mä nousin istumaan ja sammutin musiikin. Emilin ilme ei kuitenkaan muuttunut.

"Mikäs sulla on?" Kysyin kummissani. Emil pyöräytti vittuuntuneena. Mä kurtistin kulmiani tuolle odottaen vastausta.

"Leo itseasiassa soitti mulle..." Emil töksäytti. Mun silmät rävähti lautasen kokoisiksi. Mulla vain muistui mieleeni se päivä, kun me jouduttiin lähtemään kotona. Se kun mä menin suutelemaan mun parasta kaveria. Mä käänsin mun katseen pois Emilistä. Mä kuulin sen huokaisevan syvään. Mä käännyin katsomaan Emiliä kulmat kurtussa.

"Sanoiko se mitään... tai mainitsiko se sulle mitään ihmeellistä?" Kysyin ehkä hieman ahdistuneena. Mulla ei ollut mitään hajua miten Emil reagoisi, jos se kuulisi siitä pususta. Emil nosti katseensa muhun hieman äkäisenä kulmat kurtussa. Nyt mä pystyin jopa näkemään, että sen silmät oli hieman punertavat. Siitä mä osasin jo kertoa, ettei Leo ollut kertonut sille. Mä katsoin sitä nyt jo vähän huolissani. Se ei kylläkään ollut yhtään mun tapaista.

"Emil?" Mä kysyin varoen ja hivuttauduin sänkyni reunalle ja katsoin Emiliä silmiin.
"Onko kaikki hyvin?" Mä kysyin siltä. Emil pudisti vain päätään.

"Ella pettää mua", Emil vain sanoi ja katsoi mua silmiin purren huuliaan yhteen. Mä katsoin sitä todella hämmentyneenä ja yllättyneenä. Vaikka mä en yhtään Ellasta pitänyt, olin mä silti todella surullinen Emilin puolesta, sillä se todella rakasti sitä, enkä kyllä tiedä miksi.