vastakohdat

kuusi | emil

Sinä viikonloppuna mä en tehnyt oikeastaan mitään. Yleensä mä vietin viikonloput Ellan ja kavereiden kanssa, mutta tällä kertaa se ei ihan onnistunut.

"Tuutko sä milloin tänne?" Ella kysyi ja kallisti päätään. Mä hymyilin sille ja kohautin olkiani.

"Saa nähdä", huokaisen ruudun toisella puolella olevalle tytölle. Se näytti hieman surulliselta. Mä en väitä etteikö musta tuntuis pahalta.

"Mulla on aivan hirveä ikävä", Ella sanoi yrittäen hymyillä.

"Mulla myös", mä hymyilen sille. Ella siirsi sen kasvoille tipahtaneen hiussuorsuvan korvantaakse. Musta tuntui, että kaukosuhde ei ollut ihan meidän juttu.

"Mun täytyy kuitenkin mennä", tuo sanoi mutristaen huultaan hieman. Mä nyökkäsin sille ja sitten puhelu loppuikin. Laitoin puhelimeni yöpöydälleni ja tuijottelin kattoa. 

Seuraava viikko meni melko nopeasti. Olin jutellut muutamalle oppilaalle tunneillani. Istuskelin olohuoneen sohvalla ja kuulin oven käyvän. Aaron käveli sisälle jonkun tytön kanssa. En mä niinkään jaksanut asiasta välittää, mutta sen olemus pisti jotenkin silmään. Rehellisesti sanottuna sevei näyttänyt yhtään sellaselta ihmiseltä kenen kanssa Aaron kaveeraisi.

"Hei", se tervehti hymyillen. Mä katsoin sitä hieman oudoksuen. Tytöllä oli vaaleanpunaiset hiukset ja septum.

"Ai aivan", se naurahti ja käveli mun luokse ojentaen kätensä. Se katsoi mua odottavasti ja nyökkäsi kättään kohti. Mä tartun siihen hieman epäröiden.

"Olivia", pinkkihiuksinen tyttö esitteli itsensä hymyillen. Mä katsoin sitä kummastuneena.

"Emil..." vastasin sille. Olivia nyökkäsi ja veti kätensä pois. Sitten se kääntyi takaisin katsomaan Aaronia.

"Emilhän voisi tulla mukaamme?" Se ehdotti. Mä ja Aaron molemmat käännyttiin katsomaan toisiamme hieman yllättyneenä.

"En mä ehkä tänään", totesin olkiani kohauttaen ja käännyin takaisin telkkariin päin. Mä kuulin Olivian vain hymähtävän ja sitten ne molemmat katosi. Ei mulla oikeastaan huvittanut edes hengailla Aaronin kavereiden kanssa. Mä en tullu toimeen niiden kanssa kovinkaan hyvin. Oltiin liian erilaisia.

Mä heräsin kolinaan meidän eteisestä. Olin melko varma, että se oli Aaron.

"Mä jo luulin, ettei tämä alkaisi uudestaan, kun muutettiin..." kuulin äidin huokaievan ja sen perään kuului Aaronin humalainen mumina. Ei mennyt kauaakaan, kun Aaron jo kolisteli meidän huoneeseen. Mä loin siihen turhautuneen katseen, mutta katsellessani sen kompuroivan huoneen ovella, nousin ylös sängystäni ja autoin sen omaansa.

"Toivottavasti oot aamulla tarpeeksi selvänä kouluun..." mä tuhahdin. Se sammui heti. Mä en nimittäin alkaisi selittelemään sen poissaoloa.

Aamulla Aaron veteli yhä sikeitä, kun mä yritin herätellä sitä. Jokin aika siinä meni, että se loppujen lopuksi kokonaan heräsi.

"Ihan hirveä olo..." Aaron vain mutisi. Kiskoin valkoisen t-paidan päälleni silmiäni pyöräyttäen.

"Oma vika", mä tuhahdin ja heitin sille housut ja sen lempihupparin.
"Pue nyt päälles. Mä en ala kauaa odottamaan", mutisin ja lähdin itse keittiöön etsimään ruokaa. Amanda oli ilmeisesti lähtenyt jo kouluun ja äiti varmaankin lähti kyselemään työpaikkojen perään.

Mun yllätykseksi Aaron olikin jo ylhäällä. Se käveli kuitenkin suoraan eteiseen laittamaan kenkiä ja takkia päälle. Mä nappasin leivän mukaani ja suuntasin tuon perään.

Ei me paljoa siinä juteltu. Aaron vain mainitsi parikertaa sen pääkivusta ja pahastaolosta. Kyllä mä yritin tarjota sille mun leipää, mutta se vain pudisti päätään nyrpistäen nenäänsä. Mä huomasin, ettei se ollut kovin ulkonäköönsä panostanut. Se oli lähtenyt talosta siistimättä hiuksiaan. Mutta sellainen se oli. Ei se paljoa välittänyt.

"Millainen se Olivia on?" Kysyin Aaronilta. Ne näytti mun silmiin melko läheisiltä koulussa ja sen ulkopuolella. Aaron katsahti mua oudosti js kurtisti kulmiaan.

"Miksi niin?" Se kysyi naurahtaen vittuuntuneena. Mä kohautin sille olkiani mietteliääni.

"Eikun ajattelin vain... onko se samanlaista porukkaa joiden kanssa aiemminkin olit?" Mä enemmänkin totesin. Aaron vain pysähtyi ja tuijotti mua ärsyyntyneenä.

"Ei ne ole mitään hulluja", se vain totesi. Mä en ole varma tarkoittiko se sen edellistä porukkaa vai nykyisyä porukkaa. Mä heilautin sille kättä sen merkiksi, että unohtaisi asian. Aaron vain tuhahti ja käveli mun ohi tuupaten minua käsivarrellaan, kun ei saanut minulta minkään muunlaista reaktiota.
Mä jäin hetkeksi paikalleni ja katsoin kun se vain käveli mun edellä. Koulu näkyi jo kulman takana, joten päätin vain jatkaa matkaani.

Koko päivän ajan mä sain outoja katseita Aaronin kavereilta. Olin mäkin onneksi yrittänyt tutustua mun kanssa samoilla tunneilla olevien kanssa, mutta en mä ole onnistunut kovinkaan hyvin.  Muuten mä selvisin hengissä. Toki mä sovin tänään meneväni joidenkin mun matikantunneilla olevien kanssa jonnekkin viettämään iltaa

Mä olin oikeastaan melko yllättynyt, ettei nämä ihmiset ollut mitenkään bilehilejä. Mä oikeastaan tykkäsin siitä. Oli meillä jotain pientä juotavaa ja syötävää.

"Miksi ihmeessä sä muutit tänne pikkukylään?" Viiviksi aiemmin esittäytynyt tyttö kysyi hieman huvittuneena.

"En tiedä. Äiti vain ajatteli sen olevan hyvä idea", totesin kohauttaen olkiani. Ei mulla tehnyt mieli kovin avautua tuntemattomille. Mä kuitenkin kiinnitin huomion tummatukkaiseen poikaan, joka katseli mua hieman mietteliäänä. Mun muistaakseni sen nimi oli Peetu. Mun silmiin se näytti ehkä vähän vanhemmalta, mutta tuli hyvin toimeen nuorempien kanssa. Musta myös näytti, että se olisi yhdessä Viivin kanssa. Ei ne nuoleskellu tai mitään, mutta ne vain näytti parilta. En mä kuitenkaan viitsinyt asiasta kysyä, vaikka mua kyllä mietitytti se.

"Muistanko mä väärin vai onko sulla veli?" Peetu avasi viimein suunsa. Mä katsoin sitä hieman kysyvästi ja nyökkäilin.

"Joo... kaksoisveli", kerroin. Tuo ruskeasilmäinen poika vain nyökytteli ymmärtäväisenä ja jättikin asian sikseen.

Loppujen lopuksi ilta sujui hyvin ja musta tuntui, että saatoin saada uusia kavereita. Nekin vaikutti ihan innostuneilta, kun oppivat tutustumaan muhun vähän enemmän.