vastakohdat

viisi | aaron

Mä olin oikeastaan yllättyny siitä, että kuinka nopeasti me oltiin kotiuduttu. Ainoa asia mistä kukaan meistä ei ollut innoissaan, oli kouluun meneminen. Äiti oli tottakai ihan täpinöissään, kun sen kullanmurut siirtyi kesken lukuvuoden uuteen kouluun.

Me lähdettiin kolmestaan kävelemään Korpiharjun teitä pitkin kohti koulua. Mä muistan vielä kun me skideinä luvattiin pitää aina toistemme puolia. Ja niinhän me tehtiin. Sitten kun mä ja Emil siirryttiin yläasteelle ja Amanda jäi yksin ala-asteelle. Silloin se loppu. Me ei enään pidetty toistemme puolia. 

Siinä se nyt oli. Korpiharjun lukio ja sen vieressä yläaste.

"Pärjäätkö sä nyt varmasti yksin?" Emil kysyi Amandalta. Se nyökkäsi hymyillen. Me jäätiin Emilin kanssa katsomaan, kun Amanda käveli yläasteen ovista sisään. Emil kääntyi katsomaan mua.

"Ootko valmis?" Emil kysyi multa hymyillen niin, että sen hampaat näky. Mä tiesin, ettei se ois halunnut hymyillä. En mäkään olis halunnut, jos tietäisin mun kavereiden olevan toisella paikkakunnalla. En mä väitä etteikö mulla olis ikävä Leoa tai Rasmusta. Olihan ne mun parhaat kaverit, mutta Emil jätti ison porukan kavereita ja tyttöystävän eri paikkakunnalle.

"Jossain vaiheessa mun on pakko olla." Huokaisin ja astuin ovista sisään. Koulu oli onneksi pienempi kun meidän edellinen. Emil käveli mun perässä hitaasti. Muutamat tottakai tuijotti meitä. Äiti oli hommannut kaikki meille valmiiksi, paitsi kirjat. Toisin sanoen meillä ei ollut mitään valmiiksi mukana.

Käytävä alkoi tyhjentyä oppilaiden lähtiessä tunnille. Mulle ja Emilille oli annettu tehtäväksi odottaa rehtoria tai jotain muuta tärkeää henkilöä, joka veisi meidät oikeaan paikkaan.

"Hei!" Liian iloiselta kuulostava miehen ääni sanoi. Me nostettiin molemmat katse vanhempaan mieheen. Emil tervehti sitä iloisesti takaisin. Kun se tajusi etten mä sanonut mitään, se potkas mua jalkaan merkiksi.

"Hei...", mä mutisin sille vastaukseksi ja vilkaisin Emiliä tappavasti.

"Eli... Emil ja Aaron Eklund? Eikös näin ollutkin?" Mies kysyi osoittaen ensin mua Emilin nimen kohdalla ja Emiliä mun nimen kohdalla. Kumpikaan meistä ei jaksanut korjata sen erehdystä. Kyllä se ajan myötä oppii erotramaan meidät. Se vain hymähti ja viittoi meidät peräänsä.

Vanhempi mies koputti valkoiseen oveen, jonka kuitenkin avasi heti sen jälkeen. Oven takana luokan edessä seisoi ehkä noin keski-ikäinen nainen, joka kääntyi hymyillen meitä kohti.

"Aaron ja Emil Eklund?" Se kysyi. Mies nyökkäsi ja lopulta se vain jätti meidät seisomaan ovensuuhun. Luokassa ollut opettaja vain tuijotti meitä ja viittoi meidät sisälle hetken päästä. Heti kun me astuttiin luokkaan kaikki hiljeni. Kaikki tuijotti meitä ja vilkuili toisiaan.

"Toivotetaanpas Emil ja Aaron iloisesti tervetulleiksi Korpiharjun lukioon, eikös vain?" Se totesi yrittäen peitellä tuskaansa. Luokka mumisi vain jotain "tervetuloa" tai jotain sen tapaista. Me tervehdittiin niitä takas ja etsittiin paikat mahdollimman lähelle toisiamme luokan takaosasta, mikä ei yleensä ollut meidän tapaista. Opettaja toi meille kirjat ja kertoi missä luokka oli menossa.

Seuraavalla tunnilla me jouduttiin erilleen. Eikä se mua onneksi haitannut. Teki ihan hyvää yrittääcpärjätä yksin uudessa koulussa missä mä en tunne ketään.
Silloin se alko taas. Mun näkökenttä alko sumenemaan ja mä näin kaiken kahtena. Mun sydän alko pamppailemaan tuhatta ja sataa. Musta tuntu, että mun rintakehän päällä olisi ollut valtava kivi. Mä tunsin kylmän hien mun selässä ja äänet alko kaikumaan mun korvissa. Mä nousin nopeasti ylös ja lähdin hapuilemaan läheisimpään vessaan. Mä lukitsin oven ja istahdin lattialle nojaten vessanpönttöön. Mä yritin hengitellä rauhassa.  Sisään ja ulos. Mä katsoin mun käsiä, jotka tärisi. Mun posket oli märät kyyneleistä ja tykytys vain voimistui.  Mä jatkoin hengittämistä ja yritin saada mun sykkeen tasaantumaan.

Mä istuin yhä vessan lattialla ehkä varttia myöhemmin. Mulla ei tehnyt mieli edes yrittää nousta, mutta pakkohan se oli. Kun mä avasin vessan oven, koko käytävä oli tyhjä. Lukuunottamatta tyttöä lyhyillä pastellin pinkeillä hiuksilla. Mä suljin oven ja se kääntyi katsomaan mua hieman huolissan.

"Onko sulla kaikki kunnossa?" se kysyi. Mä kurtistin kulmiani sille ja kävelin hitaasti eteenpäin.

"Mä vaan... kun sä juoksit tyttöjen vessaan ja näytit muutenki huono vointiselta", se sanoi. Mä kurtistan mun kulmia enemmän.

"Mä en ees tunne sua. Ehkä mulle tuli vaan kusihätä?"  Totesin. Se näytti olevan pahoillaan.

"Ja sä juoksin tyttöjen vessaan, vaikka vieressä oli täysin vapaa poikien vessa", se totesi ja katsoi mua epäuskovasti.
"Ja kuka muka viettää vessassa melkein 20 minuuttia"

"Mä en edes tunne sua ja mun pitäis mennä tunnille", sanoin, mutta en liikkunut mihinkään.

"En mäkään tunne sua, mutta tiiän sun olevan uus ja mä jäin odottaan sua, koska halusin varmistaa sun olevan kunnossa", se totesi.
"Mutta jos apu ei kerran kelpaa, niin se on sun oma ongelmas." Mä katsoin sen ruskeita ja vahvasti rajattuja silmiä hämmentyneenä.

"Et haluais kertoa mulle missä mun seuraava tunti on?" Kysyin nolona. En mä vaivautunut pyytämään anteeksi siltä. Pinkkipää huokaisi silmiään pyöröyttäen ja pyysi mua antamaan mun lukujärjestyksen sille.

"Eli... englanti... joo se on täällä", se sano ja ojensi mulle lukujärjetyksen takaisin. Se lähti kävelemään kohti portaita ja koputti oveen.

"Missäs Olivia Sirén on viivytellyt?" Nuorempi tummatukkainen miesopettaja kysyi avattuaan oven. Pinkkipään nimeksi paljastui ilmeisesti Olivia.

"Mä odotin tätä uutta oppilasta, koska se ei ois muuten löytänyt paikalle", se sanoi. Opettaja siirsi katseensa muhun ja tuijotti mua hieman arvioiden. Se palasi oman pöytänsä luokse. Mä tiesin nyt jo, etten tulis selviämään tässä koulussa hetkeäkään.

Kun me sitten loppujenlopuksi päästiin tunnilta, Olivia lupasi esitellä mulle sen kaverit. Mä en ollut siihen ollenkaan innokas. Nyt se kuitenkin raahas mua pitkin koulun käytäviä.

Kun se viimein päästi mun kädestä irti ja antoi mun hengähtää hetken, joku avas just sillon oven ja sain siitä turpaan.

"Anteeks, sori tuota eikai käyny pahasti?" Mä kuulin matalamman äänen, mikä ei todellakaan ollut Olivia. Mä pidin mun kättä mun naamalla. Mä pudistelin vain mun päätä. Lopulta mä rohkaistuin ottamaan mun käden pois mun naamalta. Mä näin kun Olivia pidätteli taustalla naurua, kun oven vieressä seisova mua hieman pidempi tummatukkainen jätkä katsoi mua nolona. Se näytti just sellaselta Amandan suosikki leffan jätkältä. Sillä oli tummanruskeat silmät ja kiharat mustat hiukset. Sillä näytti olevan ihan hyvässä kunnossa oleva kroppa ja se myös hymyili hieman vinosti mulle. Oli sen ihokin hieman päivettynyt. Ainakin verrttuna mun lakanan valkeaan ihoon.

Mä mulkaisin tummatukkaista jätkää närkästyneenä ja kävelin sen ohitse. Mä tunsin sen katseen mun selässä. Mä en tiedä miksi mä olin sille vihainen. Sehän oli pelkkä vahinko.

"Toi kuka iski sua ovella on Peetu", Olivia kertoi. Mä nyrpistin nenääni. Mä en ois halunnut muistella tilannetta.

"Se on mun mummon naapuri. Leikittiin pienenä tosi usein. Nykyään jutellaan vain tunneilla. On se ihan mukava tyyppi." Olivia selitti. Koko asia meni mulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

"Ihan turhalta kuulostaa koko tyyppi", mutisen itsekseni.

Mun yllätykseksi se johdatti mut tupakkipaikalle.  Mun silmään pisti heti jätkä, jolla oli pari lävistystä ja lyhyet hiukset. Se tuijotti mua sen kirkkaansinisillä silmillä jotenkin tuomitsevasti.

"Eikö sulle ole käytöstapoja opetettu?" Se yhtäkkiä totes. Mä vilkaisin Oliviaa, joka oli keskittynyt juttelemaan vaaleahiuksisen tytön kanssa.

"Hei?" Sanoin epävarmasti.
"Öö... mä oon Aaron"

Lävistysnaamaisen pojan kasvoille nousi virne ja se nyökytteli.

"Vai, että Aaron", se toisti ja tarkasti katseellaan mun olemuksen läpi. Mä huomasin, että se halus sanoa jotain, mutta päätti pitää sen itsellään.

Olivia esitteli mulle sen kaverit. Äskeinen poika oli Markus,  vaaleahiuksinen tyttö oli Iina ja tupakkia poltteleva huppupäinen oli Lauri. Se puhui koko aika naisista ja juhlimisesta. Mulle tuli siitä mieleen aika vahvasti Leo, mikä tietty aiheutti mulle koti-ikävää hieman. Silti musta tuntui, että mä ehkä saattaisin viihtyä täällä.