Pudotus

4.

Tunne oli ajaa minut hulluksi. Tiesin sataprosenttisesti rakastavani häntä. Kuinka toivoinkaan hänen tuntevan samoin minua kohtaan.

Seisoimme katukiveyksellä. Minä ja hän. Ei hän taaskaan sanonut mitään. Ennen kuin opin tuntemaan häntä paremmin, inhosin tuota tapaa, mutta nykyisin toisinaan jopa pidin siitä. Hiljaisuus toki tekee ihmiselle hyvää, mutta nyt se oli ajaa minut hulluksi.

Voi, kuinka halusinkaan halata häntä. Ottaa syliini ja kertoa välittäväni. Ja silti toisaalta koin selittämätöntä tarvetta työntää hänet kauemmas itsestäni.

Yllätyksekseni hän kuitenkin teki aloitteen. Tuli lähemmäs minua ja suuteli. Painoi huulensa omiani vasten ja minä otin ne iloiten vastaan epävarmuudestani huolimatta.

Sitten jokin meni vikaan. Hän alkoi itkemään. Vetäytyi pois luotani, kääntyi ja lähti juoksuun. Vesilammikko kasteli hänen punaiset tennarinsa ja pian hänestä ei näkynyt enää niitäkään.

Ja siihen minä jäin. Pää täynnä kysymyksiä, enkä yhteenkään saanut vastausta.