Päivisin hän levitti yllensä pirteän olemuksen. Joka aamu oli kuin hän olisi laittanut kasvojensa eteen naamion. Naamion, joka peittäisi hänen omat tunteensa ja toiveensa.
Iltaisin seistessään peilin edessä joutui hän ottamaan naamionsa pois. Enää ei ollut mitään, millä peittää nämä sisällä vellovat tunteet ja ajatukset. Kaikki vyöryi rajuilman lailla hänen tietoisuuteensa.
Ei hän muuta saattanut tehdä kuin katsella, kuinka kyyneleet kihosivat hänen peilikuvansa silmiin. Hän vain tuijotti voimattomana surullista kuvajaistaan.
Ja öisin, öisin hän oli vain yksin. Ei siksi, etteikö voisi apua pyytää. Ei siksi, etteikö sitä olisi taitanut. Ei, hän oli yksin, koska ei tiennyt muutakaan keinoa.
Se sattui, se koski ja se särki, mutta se tuntui ainoalta ratkaisulta.
Vain näin hän saattoi lopulta nukahtaa jättämättä ketään epätietoisuuteen.
Vain näin hän sai mahdollisuuden ajatella mitä kamalimpia asioita ilman, että säikäyttäisi jonkun.
Vaikka aamulla sattuikin herätä. Vaikka toisinaan se tuntuikin lähes mahdottomalta nousta, teki hän sen kuitenkin kerta toisensa jälkeen. Merkityksetön aamu toisensa perään tässä mielivaltaisessa oravanpyörässä.
Joka aamu hän nosti naamion kasvoilleen. Antoi kaikkensa jaksaakseen vielä yhden merkityksettömän päivän.
YOU ARE READING
Pudotus
Short StoryLyhyitä, erillisiä tarinan tynkiä, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän omiin kokemuksiini tässä maailmassa. Tai ehkä jopa unissa. Saattavatpa toiset olla jopa kokonaan sepitettyjä, ken tietää.
