Se On Melkein Mahdotonta. Vain Melkein(Newtmas)

Luku. 17

Thomas tuijotti Minhoa, joka nosti kaapista ensimmäisen arkun pöydälle.
"No näytä sitten.."
Thomas huokaisi, tarttuessaan seuraavaan arkkuun ja raaharessaan sen läheisen pöydän luo.
Hänen katseensa kiersi ahdistuneesti tilassa, jossa he nyt seisoivat.
Seinällä roikkuva jousi muistutti Thomasia Benistä, pojasta joka oltiin ammuttu ja sen jälkeen karkotettu, hänen hyökätessään Thomasin kimppuun.
Varaston tunnelma oli vieläkin kauheampi kartoista leijuvan tunkkaisen hajun vuoksi.
Poika pureskeli huultaan siirtäessään arkkua pöydän luo, -pöydän jonka päälle Newt oli laskenut kätensä, odottaessaan että mahtuisi kaapille hakemaan karttoja.
Thomas halusi vain päästä puhumaan vanhemman pojan kanssa... Hän ei voinut sietää tunnetta joka kaihersi häntä sisältä päin.
Kädet täristen hän astui puolitoista askelta lähemmäs toista poikaa.
"Newtie!" Hän päästi suustaan, ennenkuin ehti edes kerätä sanojaan, tosin nyt hän oli päättänyt yrittää kovemmin, sillä toinen poika ei voisi paeta.
"Meidän on puhuttava." Thomas tiesi pelon ja ahdistuneisuuden kuuluvan hänen äänessään, mutta hän ei ehtinyt keräämään itseään.
"Haluan selvittää tämän!"
"Niin minäkin..." Newt vastasi, kasvot yllättävän rentoina ja katse suunnattuna pölysieen arkkuun päin.
Hänen ilmeensä oli lukematon, melkein tyhjä... Ainoa merkki hänen sen hetkisistä tunteistaan oli jännittyneesti, mutta lähes huomaamattomasti vapiseva alahuuli.
"Mutta tämä menee tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisiksi." Lauseen viimeiset sanat jäivät Thomasilta melkein kuulematta sillä yllättäen hänestä tuntui, kun hänen vatsastaan olisi pudonnut pohja pois.
Se siitä toivosta...