Se On Melkein Mahdotonta. Vain Melkein(Newtmas)

Luku. 24

Newt oli ollut oikeassa, noin kolme-neljäsosa aukiolaisista olivat suostuneet lähtemään mukaan, suurimman osan edelleen herätellessä toivoa, että saattajat veisivät heistä sen yhden ja päästäisivät muut menenään. Mitä pidemmälle yö eteni, sitä epäodennäköisemmältä kyseinen "vaihtoehto" tuntui.
Newt huokaili hiljaa, työntäessään ahdistustaan sivuun, samalla kun jakoi aseita.
Jos joku olisi kysynyt mikä hänellä oli, olisi pojan ollut todella vaikeaa selittää sisällään kasvavaa tunnetta; se oli sekoitus ärtymystä, ärtymystä niitä typeryksiä kohtaan, jotka suunnittelivat jäävänsä tänne, pelkoa, niin labyrintistä, kun lähimmäistensä puolesta...
Okei! Rauhoitu! Newt komensi itseään päänsä sisällä.

Aukiolaisista koostunut "armeija" seisoi aukolla, josta he pääsisivät lähtemään labyrintiin.
Thomas naksutteli niveliään, etsiessään ihmisten seasta Newtin kasvoja, Minhon jakaessa kovaäänisesti ohjeita porukan kärjessä.
Aukiolaisten sotahuudot kimpoilivat labyrintin vahvistetuista seinistä, saaden aikaan kaiun.
Thomas katseli, kuinka useiden poikien kasvot värjäytyivät kauhusta.
Katsellessaan muita, Thomas tunsi oman kauhunsa vetäytyvän sivuun ja hän huusi muiden mukana.

Taivasta kohti kohoilevien käsien seasta Thomas onnistui löytämään Newtin vaalean hiuspehkon, joten hän pujotteli muiden poikien välistä, suorastaan raivasi tiensä hänen luokseen.
Thomasin laskiessa kätensä Newtin olalle, vanhempi poika käänsi katseensa häneen.
Toisen pojan kulmat pomppasivat ylös, luoden lievät juonteet hänen otsalleen, Newtin ilmeisesti huomatessa Thomasin rohkaisevan hymyn.

"Kaksi vuotta." Newt mutisi, katsellen korkealle ylleen kohoavaa labyrintin seinämää. "Tuntuu melkein oudolta lähteä."
Poika käänsi katseensa vierellään seisovaan Tommyyn päin ja huomatessaan hänen ilmeensä, lisäsi nopeasti: "en valita piru vie! Olen halunnut täältä pois niin kauan kuin muistan." Tönkkö naurahdus säesti hänen sanojaan.

Newt kuuli takaansa askeleita ja kääntäessään päätään, hän näki Teresan ja Chuckin liittyvän heidän seuraansa.
"Okei! Tommy ja Teresa muistatteko tehtävänne?" Newt kysyi vaihtaen nopeasti puheenaihetta.
Vastaukseksi Thomas nyökkäsi ja Newt huomasi Teresan tehneen samoin.

"Nyt liikkeelle!" Kajahti Minhon ääni kärjestä.
Poikien karjaisut, askelista lähtevä ryminä ja aseiden kilinä täyttivät ilman, näiden syöksyessä eteenpäin.
Thomas päätti pitää Newtin kädestä kiinni vielä hetken, ennekuin heidän täytyisi erkaantua.
Newt ei vastustellut hänen ottaessaan kädellään vanhemaan pojan käden omaansa ja puristaessaan sormiaan hänen sormiensa lomaan.

Jotkut olivat selvästi herätelleet toivoa, etteivät törmäisi matkalla yhteenkään saattajaan, sillä kun Minho hiljensi heidät koneiden ja valituksen täyttäessä ilman, olivat jotkut pojat lähes paniikin vallassa.
Thomas päästi vasten tahtoaan Newtin käden vapaaksi ja pysähtyi kaikkien muiden mukana.
Saattajat olivat ilmeisesti saartaneet heidät, sillä niiden äänet kuluivat sekä heidän edestään, että takaa.

"Sanoinhan, ettei olisi kannattanut tulla." Puhuja oli Alby. Poika oli ollut niin hiljaa kokoajan, että hänen äänensä kuulosti oudolta, varsinkin labyrintin seinien ja kaiun vahvistamana.
Saattajat olivat saapuneet, eikä Thomas ollut ihan varma mitä tapahtui, sillä se kävi niin nopeasti. Alby vain ilmoitti maailman olevan perseestä, mutta antaisi muille tilaisuuden paeta.
Sanojensa jälkeen poika vain syöksyi saattajien sekaan.
Thomas katsoi kädet täristen, kuinka akiolaisten johtajan aseman saanut poika uhrasi itsensä.
Maailmassa oli ilmeisesti jotain todella pahaa, koska Alby oli kuollut mieluumin kuin kokenut sen uudestaan.