Ne kaikki paniikkikohtaukset. Ne kaikki yöt, jolloin valvoin liian lähelle heräämistä. Ne hetket, kun olisin tarvinnut sitä jotakin ihmistä joka olisi ollut täydellisyyttä hipova.
Tiesin, ettei sellaisia ollut, mutta halusin toivoa. Halusin toivoa, että kaikki menisi parempaan, mutta en ollut ollenkaan varma tapahtuisiko se koskaan.
Tarvitsisin vain hetken, jolloin kaikki pysähtyisi ja voisin hengähtää tietäen, että ne eivät näkisi minua, enkä minä näkisi heitä.
Minulle on pienestä pitäen sanottu, että jos laitat silmät kiinni ja hetken kuluttua avaat ne, pelkäämäsi asia alkaisi olla vähemmän pelottava. Se joskus toimi, mutta silloin kun silmät ummistettuani näin ne paljon tarkemmin vain pahensi asioita. Yksi uusi syy, miksi en halunnut nukkua.
Kerroin joskus ystävälleni, että näin paljon painajaisia. Hän vain mutisi jotain, että minun kannattaisi herätä silloin kun painajaiset alkavat. Se olisi toiminut, jos ne olisivat olleet painajaisia, joita näen vain kun nukun, mutta näin niitä silloinkin kun olin hereillä.
En muista tarkalleen milloin äänet alkoivat tulla mukaan. En niinkään pitänyt musiikista, mutta äänien tultua mukaan, aloin rakastamaan niitä. En siksi, että melodia olisi ollut kaunis, tai sanat herättäneet minussa tunteita. Kun musiikki oli tarpeeksi kovalla, en kuullut ääniä niin hyvin. En pystynyt kunnolla tajuamaan mitä lauseissa sanottiin. En ainakaan ennen.
Nykyään tuntuu, ettei mikään auta.
