Olin kävelemässä kotiin koulusta ihan väsyneenä ja valmiina nukahtamaan lämpimän peiton alle.
Tulin sillalle, ja aluksi meni ihan hyvin, kunnes olin noin keski vaiheilla. Ne äänet palasivat. "Hyppää!" "Tajuuthan sä että sun isäs vihaa sua ja sulla ei ole yhtäkään kaveria" Kaikki olis niin paljon iloisempia jos sä kuolisit".
Jähmetyin. Halusin huutaa apua, mutta suuni ei halunnut aueta. Sanat kuuluivat mielessäni uudestaan ja uudestaan. "Hyppää" "isäs vihaa sua" kaikki ilosia jos kuolet". Pääni alkoi suostuttelemaan hyppäämistä, ja kertomaan kuinka oikeassa sanat olivat. En osannut kyseenalaistaa koska se oli kuitenkin minun pääni, eli siis minä. Näköjään tämä on loppuni.
Aloin tarkemmin miettiä asiaa ja tajusin kuinka sanat oikeasti olivat totta, isäni vihasi minua. Joo, en ollut yksin, mutta tunsin aina oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Yksin oleminen ja yksinäisyys olivat kaksi ihan eri asiaa. Saatoit olla satojen ihmisten ympäröimänä, mutta silti tuntea olosi yksinäiseksi.
Jalkani alkoivat viedä minua lähemmäs sillan reunaa. Tänään minä oikeasti sitten kuolisin. Aamulla en kyllä olisi uskonut tätä. Otin pari pitkää hengenvetoa ja aloin päästää irti sillan kaiteesta, mutta yhtäkkiä äitini seisoi sillalla vieressäni. "Sinulla on vielä pitkä elämä edessäsi, älä lopeta sitä! Mä lupaan et on varmasti muitakin keinoja saada toi kipu loppumaan!" En voisi tehdä sitä. En halunnut tuottaa äidille pettymystä. Nousin sillan kaiteelta alas ja aloin kävellä siltaa pitkin äiti vieressäni. M-mitä helvettiä. Äiti on kuollut. Vittu mä vihaan mun perhettä, ne on valehdelleet mulle, että mun äiti olisi kuollut vaikka se seisoo tässä mun vieressä.
Vasta kun olimme melkein sillalta pois uskalsin avata suuni. "M-moi. Missä sä oot ollu nää vuodet?" Äiti ei vastannut mitään vaan hyppäsi nopeasti sillalta alas.
