Siitä oli jo jonkin aikaa, kun olin nähnyt ihastukseni kanssa. Koulussa näin häntä vähän väliä, mutta en siten, että hän olisi nähnyt minua, tai puhunut kanssani.
Myönnetään, ei se ollut pelkkää sattumaa, että näin hänet useasti. Kävin katseellani koko huoneen läpi, vaikka siellä olisi ollut kymmeniä ihmisiä siltä varalta, että olisin voinut mahdollisesti nähdä hänen hymyn tai hitusen hiuksista.
Emme olleet yhdelläkään samalla kurssilla. En tiedä oliko se enemmän hyvä vai huono juttu. Jollakin tavalla hyvä, koska halusin keskittyä kouluun niin paljon kuin pääni antoi keskittyä, enkä olisi halunnut häntä lisähäiriöksi.
Olipas se ilkeästi sanottu. Hän oli tietystikin aivan ihana, mutta keskittymisen olisi ne kaikki tunnit vain hänessä eikä se olisi hirveän loistokasta.
Haaveilin aina lapsena tulevaisuuden ammatikseni supersankariutta.
Ette tiedäkkään kuinka iso juttu se minulle oli, kun hän sanoi kerran minulle kutakuinkin näin: "Looks like sä voitit tällä kertaa Spider-Man"
Hän sanoi sen hiukan ivallisesti, mutta hänen hymynsä kertoi, ettei hän tarkoittanut sanoa sitä pahalla.
