The Whisper. (The Flower Part 2, in finnish)

6

Lean näkökulma 

Aineen vaikutus oli poissa. Samoin rahani. Kaikki oli mennyt. Piirtelin lohkeilleella kynnelläni kuvioita käsivarteeni. Katsoin sinistä suonta, joka oli kuljettanut ainetta vain tunteja sitten. Nyt sitä ei ollut. Tämä oli loputon kierre. Mutta ei minulla ollut muutakaan. 

Nousin ylös ja jatkoin matkaani. Pyörin tutuilla kulmilla. Hyvin lähellä sitä tuttua rautaovea. Voisin mennä ja… Vain hakea ainetta ilman maksua. Mutta silloin saisin maksaa kovemmin. Henkeni. 

Ilta pimeni ja kävelin edelleen. Kääntyilin pikkukatujen kulmista ja yritin saada itseni ajattelemaan jotain muuta. Muuta kuin himoa aineeseen. 

Katulamppujen valot syttyivät hitaasti, asteittain. Ilta oli tullut. Ensimmäinen ilta jonka näin selvin silmin. Edellisestä oli pitkä aika. Ehkä vuosi? En tiedä. 

Levitin käteni ja otin muutaman juoksuaskeleen. Se ei tuntunut miltään, koska yhteiskunta ja painovoima puskivat minua alaspäin kohti katua. Ei ollut sitä kättä, joka nosti minut irti maasta, pois minkään muun vaikutusalueesta. 

Kuulin takaani askeleita. En kääntynyt katsomaan. Olkoon kuka tahansa. Vyötärölleni kiertyi vahva käsivarsi. Ehkä olisi pitänyt katsoa taakse. Käännyin. Näin pitkän, hoikan miehen, joka oli kiskonut hupun peittämään kasvojaan. Riuhtaisin käden pois. Takaani kuului epämääräistä mutinaa ja käsi kiertyi tällä kertaa kaulalleni. Ja toinen vyötärölleni. Minut vedettiin pimeälle kujantyngälle. 

Tuntematon mies painoi minut vasten kujaa reunustavaa betonivallia ja silitti poskeani. 

-Päästä irt… 

Hän painoi kätensä suulleni ja nosti toisen etusormensa huulilleen. 

-Sun ei tarvitse pelätä…, hahmo sanoi lähes kuiskaten. 

Harryn näkökulma 

Hän oli siinä, edessäni. Katsoi minua niillä silmillä. Silmillä, jotka näkivät sieluni ja ajatukseni. Katsoi ja pelkäsi. Pelkäsi minua. Pieni virne nousi kasvoilleni kun tunsin hänen pelkonsa. Mutta kuten olin sanonut, ei hänellä ollut syytä pelkoon. Tein tämän vain poistaakseni vääryyttä. Hänellä oli jotain, mikä ei kuulunut hänelle. Ja tehtäväni oli ottaa se häneltä. 

Peitin hänen silmänsä kädelläni ja kiersin toisen käteni hänen ympärilleen. Kenenkään ei tarvinnut nähdä tätä. Onneksi matka ei olisi pitkä. 

Vein hänet asuntooni välttäen tarkasti valvontakameroita. Vaikka ei tämä varmaan olisi väärin. Minähän voisin selittää… 

Nyt hän istui siinä, tuolilla edessäni. Asuntoni tyhjässä huoneessa. Napakka köysi kiersi hänen ranteitaan, piteli niitä vasten tuolin selkänojaa. Istuin siinä, lattialla häntä vastapäätä. Halusin tuon pelon pois hänen silmistään. Arvet pois hänen käsivarsistaan. 

-Älä. Jätä hänet rauhaan. 

Tämä ääni ei ollut sama kuin se, joka oli kehottanut minua etsimään ne silmät. Tämä oli erilainen. Enkä halunnut uskoa sitä. 

Louisin näkökulma 

Näin hänen ajatusketjunsa päätöksen. Ei hän voinut olla niin sekaisin. Ei voinut. Entinen Harry oli ollut kuin enkeli. Nyt näin edessäni mustan enkelin. Pikimustan. Ja pelkäsin tuota enkeliä. Enkeliä, jolla oli pakkomielle minusta. Hän näki tuossa kalpeassa tytön rauniossa jotain, mitä minä en saattanut nähdä. Hän näki ne silmät. Silmät, jotka minulle näyttivät tavallisen sinisiltä. En halunnut myöntää itselleni, kenen silmät hän siinä näki. 

Näin Harryn nousevan lattialta ja kävelevän tytön luokse. Hän katsoi tyttöä pitkään. Sitten hän käveli tämän ympäri. Tarkasteli tyttöä joka puolelta. Näki taas jotain, mitä kukaan muu ei nähnyt. Hän kumartui tuolin selkänojan yli ja painoi leukansa tytön olalle. Tyttö säpsähti ja yritti huutaa. Suun yli kiedottu musta liina poisti sen mahdollisuuden. Säälin tyttöä. Enemmän kuin mitään muuta. Mutta en voinut tehdä mitään. Saatoin vain katsoa. Yrittää puhua Harrylle järkeä. Vaikka tuskin hän kuuli minua. Miksi kuulisikaan? Olin jonkinlainen aave. Kangastus. Pelkkä leijuva, ajattelemaan kykenevä tietoisuus. Jos katsoin alaspäin, näin kyllä itseni. Mutta kukaan muu ei nähnyt. Ylläni minulla oli edelleen ne vaatteet, kuin minulla oli ollut kuolemani hetkellä. Harmaa collegepaita ja farkut. Eihän niillä ollut väliä, jos kukaan muu ei nähnyt niitä. 

Harry kierteli tyttöä taas. Katsoi tätä kuin näyttelyesinettä. Kauneinta timanttia. Mutta katse oli mielipuolisen ihmisen katse. Kaukana terveestä ihailusta. Olin aina kuvitellut, että Harry pärjäisi ilman minua. Ei pärjännyt. Tai ainakaan hänen mielensä ei kestänyt ehjänä. 

__________________________________

näin tällä kertaa :) 

vaikka nyt on ollut melko rankkaa, koska zayn ei oo enää osa bändiä, luvataan, että tää fandom pysyy hengissä ikuisesti eikö :) 

ja sori vähän lyhyt luku, mutta kukas se tässä luvun lopussa onkaan mukana :o :D eli tosiaan aattelin tehdä tähän sellasen "sivujuonen" että loun tietoisuus ei kuitenkaan oo millään lailla katkennut, vaan se seuraa harryn tekemisiä vähän kuin joku henki tai enkeli tai sellanen. kommentoikaas tästäkin mielipiteitä, että onko nyt ihan tyhmä veto tähän lisäksi ;) 

uusi luku tiedossa viikonlopun aikoihin :) <3 

xx ewe