The Whisper. (The Flower Part 2, in finnish)

3

Avasin asunnon oven. Haju palasi heti. Veren haju. Olin jo turtunut siihen. Se tuntui seuraavan minua asunnossa kaikkialle. Jääkaappi oli lähes tyhjä, kuten aina. Eihän minulla ollut juurikaan ruokahalua. Ei ruoka ollut tärkeää. Mikä edes oli tärkeää? Otin käteeni surkean juustosämpylän ja söin sen seisaaltani keskellä keittiötä. 

Syötyäni tunne oli outo. Ehkä olin todella pitänyt liian pitkän tauon syönnin suhteen. Istuin lattialle parvekkeen ovea vasten ja kiedoin käsivarteni säärieni ympäri. Kiedoin itseni tiukaksi palloksi. Palloksi, joka pakotti ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen. 

Verta, verta, verta hotellihuoneen matolla, sisäpihan betonilla, minun käsilläni. Verta ajatusteni sokkelossa. Haju oli nyt pistävämpi kuin koskaan. Se tunkeutui sieraimiini väkisin ja tukahdutti. 

Lean näkökulma

Katsoin itseäni peilistä. Kalpea iho, laihat käsivarret. Hiukseni roikkuivat elottomina päälaelta olkapäiden yli ja kylkiä vasten. Kädet riippuivat yhtä voimattomina. Ja ne tärisivät. Ainoa elollisen näköinen kohta olivat siniset silmäni. Pakko saada ainetta jostain. Vedin hupun päähäni ja kävelin ulos huoneesta. 

Kävelin tumman ja kylmän yöilman läpi tutulle rautaovelle, jossa oli niin paljon lommoja ja ruostetta, että sen koossapysyminen oli jonkinasteinen ihme. En koputtanut, astuin vain sisään kuullakseni tutun musiikin jumputuksen. Basso tuntui sydänalassa asti. Valotus oli hämärä ja haju tunkkainen. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Erotin hämärästä ja savuisesta huoneesta muutamat tutut kasvot ja nyökkäsin pienesti. 

Menin suoraan laajan kellarihuoneen perälle ja vessakylttiä kantavasta ovesta tilaan, joka oli vain naamioitu vessaksi. Ja hän oli siellä. Kuten ennenkin. Tämä ilta oli vain yksi monista. En tiennyt hänen nimeään, todennäköisesti kukaan ei tiennyt. Kai niin oli turvallisempi. Sanaakaan sanomatta nyökkäsin tutusti hänelle. Hän tiesi kyllä, mitä halusin. Vain muutaman annoksen, ei minulla ollut varaa törsätä. Iskin setelinipun hänen käteensä ja vastaanotin aineet toiseen käteeni. Piikki ja pieni pussillinen tuttuakin tutumpaa jauhetta. Lähdin huoneesta kiittämättä. Etsin jostain tarpeeksi valaistun nurkkauksen ja yritin rauhoittaa edelleen täriseviä käsiäni. Tällä kertaa ne tärisivät innostuksesta, eivät aineen puutteesta. Vedin vasemman käteni hihan ylös ja painelin kyynärtaivetta peukalollani. Suoni tuntui selvästi. Tarkensin katseeni hitaasti siniseen nauhaan ihoni alla ja painoin ruiskun neulan läpi valkean ihoni. Kohta olo olisi taas hyvä. 

Harryn näkökulma

Olin istunut siinä kauan. Niin kauan, että järkeni ääni oli puuroutunut ja kadonnut. Ajatukseni loivat epätodellisia ja yliluonnollisia kuvia. Mutta ne eivät olleet kauniita kuvia. Niissä kuvissa oli mustaa. Liian paljon mustaa ja pimeää. Liian paljon aineellistunutta kauhua. Kasvoton naamio, mustateräinen veitsi. Pilalle ruostunut sormus. Kaikilla oma tarina, eikä yksikään niistä ollut päättynyt hyvin. Tässä harhassa ei ollut onnellisia loppuja. Ne olivat jossain ihan muualla. Kaukana täältä, loputtomasta pudotuksesta, joka oli samalla elämäni rippeet. Paljoa ei ollut jäljellä. Oli vain aikaa. Aikaa selviytyä. Aikaa yrittää unohtaa. Aikaa pelätä. 

Tunsin kaiken entisen putoavan jonnekin alas, hyvin kauas. Vajoavan samaan kuiluun, jonne Louisin lähtö oli minut pudottanut. Olin tarttunut kuilun seinämään ja roikuin siinä edelleen. Tunsin reunan murenevan, mutta pidin kiinni kaikilla voimillani. Silti otteeni alkoi irrota. Toinen käteni oli jo vapaa putoamaan. Tiesin, että jos putoaisin nyt, en voisi enää koskaan palata. Saada kiinni reunasta. Se ei olisi enää mahdollista. Irrottamisen mukana irtoaisin myös kaikesta tästä. Elämästä ja kivusta. Jälkimmäinen tuntui lämpimän lohduttavalta. Ehkä jossain olisi paikka, jossa voisin unohtaa. Turruttaa kivun ja unohtaa. Hukkua tähän pimeyteen ympärilläni. 

Puristin otsaani vasten polviani niin lujaa, kuin pystyin. Todellisuus ahdisti. Ehkä voisin vain päästää irti. Kumartaa tälle pimeydelle ympärilläni ja antaa pudotuksen tuoda elämääni jotain uutta. 

**

Siitä tuli minulle pakkomielle. Käänsin katseeni jonnekin kauas tai suljin silmäni kokonaan. Sitten annoin ajatusteni viedä. Ne rakensivat omia polkujaan, liikkuivat tasolta toiselle. Äärimmäinen ilo ja äärimmäinen suru. 

Ja koko ajan hän oli siinä. Tunsin hänet ihan siinä lähelläni. Niin lähellä, että saatoin koskettaa. Mutta jokaisella kerralla käteni tunsi vain muiston hänestä. Eikä se muisto ollut ollut konkreettinen enää pitkään aikaan. Ja joka kerralla paniikki hypähti sisälläni. Yritin muistaa hänet juuri sellaisena, kuin hän oli aina ollut, mutta ajatuksissani sen muiston eteen oli vedetty läpinäkyvä verho. Saatoin erottaa ääriviivat, mutta yksityiskohdat olivat poissa. Hänen silmänsä minä silti muistin. Niitä en voisi unohtaa koskaan. 

Mieleni heitti taas volttia. Ajatukseni olivat taas jo tuttua aineetonta kauhua. Ja myös jotain muuta. Pakottava tunne. Minun oli löydettävä nuo silmät vielä uudestaan. 

Istuin sängyllä ja nypin peiton kulmaa. Ne silmät. Ne riivatut, kirotut silmät. Miksi koskaan näin ne? Miksi käännyin katsomaan niihin vielä uudestaan? Tehtyä ei voinut perua, ei varsinkaan nyt. Kaikki oli jo peruttu. Tuhottu ja poltettu. Jäljellä oli vain surkeaa tuhkaa. 

Toinen pala minusta ei halunnut olla näin masentunut. Se halusi mennä eteenpäin ja yrittää unohtaa. Mutta sen osan ääni jäi päänäyttelijän varjoon. Ja pääroolia näyttelivät nämä, pimeyden nostattamat sairaat ajatukset, jotka maalasivat ajatusteni huoneet verellä ja kuolemalla. 

__________________________________

uusi luku tulikin sitten näin nopeesti :) 

kiitos oikeesti tosi paljon näistä kaikista kommenteista, tosi ihana kuulla mielipiteitä tästä tarinasta ja että jotkut oikeesti jopa tykkää tästä mun kirjotustyylistä :)) 

tän ficin kirjottaminen on jo tähän mennessä ollu tosi mielenkiintonen projekti, joten olis mukava kuulla jokaisesta pienestäkin luvunpätkästä mielipiteitä ja kommentteja (; 

uusi luku luvassa varmaankin loppuviikosta 

xx ewe