The Whisper. (The Flower Part 2, in finnish)

15

Tapasimme pian uudelleen. Ja vielä uudelleen. Puhuimme ihan tavallisista asioista. Hän oli iloinen ja ystävällinen kaikesta kokemastaan huolimatta. Oli ihanaa puhua ihmiselle, joka osasi kuunnella. 

Mutta sitten kaikki kääntyi. 

Olimme jutelleet pitkään ja edessämme pöydällä oli monta tyhjää kahvikuppia ja tyhjennetyn keksipaketin jäänteet. 

-Harry?

-Niin?

-Mä oon miettinyt tätä meidän ystävyyttä. Ehkä tää vois olla enemmänkin. 

Hän jätti sanansa siihen ja katsoi minua. Kesti hetken, ennen kuin tajusin sanojen merkityksen. Hän halusi... Mutta enhän minä voinut... Kyllä hän oli kaunis ja ihana ja kaikkea mitä ikinä, mutta enhän minä voinut. En voinut mennä eteenpäin ilman Louisia. Se olisi väärin. Vaikka tiesin, etten saisi takertua menneeseen, en silti voisi koskaan...

-Janet kuule. Sä oot ihana ihminen ja kaikkea mutta...

Hän tajusi jo siinä, mitä aioin sanoa. Hän nousi ja kiitti kahvista. Sitten hän hymyili nopeasti ja lähti. Ei vihaisesti, mutta pettyneesti. Ovi napsahti takaisin lukkoon hänen perässään. 

Tähänkö sekin loppui? Miksi nykyään ei voinut olla oikeaa ystävyyttä? Miksi kaikki piti yrittää muuttaa palavaksi rakkaudeksi? Pudistelin päätäni ja yritin karkottaa tyhmät ajatukseni. En halunnut kuvitella sen menevän aina näin. Mutta olin luullut, että hän on toisenlainen. Ettei hän tapaa minua vain sen takia, että olen joku muukin kuin tavallinen kaduntallaaja. Ja tämä kaikki sai minut painamaan ovenkahvasta. Potkaisin oven alareunan tukkeena olleen pyyhkeen sivuun ja avasin oven sinne, jonne en olisi koskaan halunnut palata. Tunteita vyöryi ylitseni. Rauha. Onni. Helpotus. Jokin, ehkä se pimeä osa minusta, rentoutui täysin. Se oli tullut kotiin. Tänne, murhan ja veren valtakuntaan. 

Tiesin, miltä se kaikki haisi monen kuukauden jälkeen. Mutta en haistanut sitä lainkaan. Äkkiä jokin painoi minut istumaan lattialle. Jäykistyin paikoilleni ja nostin katseeni. Näin katossa juuri sen, mitä olin pelännytkin. Musta hahmo piteli raajoillaan kiinni katon rappauksesta ja kurotti käsillään kohti minua. Silmät kiiluivat karmivan keltaisina. 

-Tapa se. Tapa se. 

Pudistelin päätäni. Halusin tuon äänen pois päästäni. Yritin puristaa käteni korvilleni. Silti ääni kuiskasi päässäni. Ja äkkiä siinä oli taas toinen ääni. 

-Älä. Kuuntele minua. Älä. 

Äänet taistelivat päässäni. 

-Minun vuokseni. Älä. 

Minun vuokseni. Hänen vuokseen. Se oli hän. Sen täytyi olla. Nousin ylös ja etsin häntä huoneesta. 

-Älä anna periksi. Minun vuokseni. 

Ajatukseni heittelivät minua edestakaisin. Nostin veitsen lattialta ja pyyhkäisin sen puhtaaksi paitani helmaan. Peilasin kuvaani kiiltävästä pinnasta. Kaksi henkilöä. Minä, yhtä surkeana kuin aina. Mutta myös joku toinen. Toinen, joka erottui vain häilyvästi. Mutta ne silmät. Louis. Käännyin ympäri nähdäkseni tyhjän huoneen. Kipu puristi rintaani. 

-Miksi sä et vain voi olla täällä? 

Kysymykseni oli täynnä pyyntöä. Tyhjää pyyntöä. Kävelin tyhjin ajatuksin kylpyhuoneeseen. Suuri peili tuijotti yhtä tyhjänä kuin ennenkin. Hiukseni olivat sekaisin ja näytin hukkuvan ylläni olevaan mustaan t-paitaan. 

Tunsin hänet taas lähelläni. Näin hänen kuvajaisensa peilin kautta, mutta silti vieressäni oli vain tyhjä huone. Mutta viimein näin hänet. Sama hymy, samat silmät, samat hiukset. Hän. 

Samalla hän oli poissa. 

-Tapa se. Tapa se. 

Kuiskaus aloitti ratansa alusta. Halusin raastaa korvat irti päästäni. Jos vain voisin olla rauhassa. 

Janetin kuva ilmestyi mieleeni. Halusin hänen luokseen. Halusin selittää. Tiesin hänen osoitteensa... 

**

Äkkiä tajusin seisovani keskellä hänen asuntoaan. Kuin olisin herännyt unesta. Mutta oudointa oli se, että asunto oli tyhjä. Eikä minulla ollut myöskään avainta. Silti olin siellä. Asunto oli sisustettu romanttisesti, vanhahtavia huonekaluja ja kukkakuosia. 

Keittiö, olohuone ja makuuhuone. Yksinkertainen, pieni kerrostaloasunto, jossa oli suuret ikkunat, joiden verhot oli kiskottu tiukasti kiinni. Hämärää. 

Olohuoneessa oli pieni sohva ja tv. Niiden lisäksi erikoinen, koukeroisin kaiverruksin koristeltu kirjoituspöytä, jolla oli läppäri, mutta myös paksu vihko ja useita kyniä. Vanhoista mustekynistä uusiin kuulakärkikyniin. 

Avasin vihkon ajattelematta sen enempää. Ulkoapäin se oli melko mitäänsanomaton ruskeine nahkakansineen. Mutta sisältö oli jotain aivan muuta. Kymmeniä kauniilla, säännöllisellä kaunokirjoituksella täytettyjä sivuja. Täynnä englannin- ja ranskankielisiä runoja. Upeita, herkkiä runoja.

Musteena paperillasi. 

Sivujen muste haisi kevyesti. Haju huumasi minut. Upotti maailmaan, jossa kaikki oli ensin vaaleanpunaista ja kaunista. Sitten tuli musta. Musta, joka peitti kaiken sen ja teki siitä kuoleman, pelon ja ahdistuksen valtakunnan. 

Nykyään pöytäpuhelimia näki todella harvoin, mutta nyt sellaisen sointi havahdutti minut mustasta maailmastani. Laskin runovihon omalle paikalleen ja yritin jättää kaiken niin, kuin se oli ollut. 

Painoin oven kiinni perässäni ja kokeilin kahvaa. Se oli ollut lukossa. Eikä minulla ollut mitään muistikuvaa siitä, miten olin päässyt sisälle. Niskakarvani nousivat pystyyn. Elämäni oli kuin kauheimmasta jännäristä. 

En tiedä mistä viskipullo ilmestyi käteeni. Mutta siinä se oli ja kallistui yhä useammin suutani kohti. Väkevää, helvetin väkevää. Poltteli kurkkua ja tuntui pysäyttävän ajatusten rataa edes hetkeksi. 

________________________________

tässäpä uusi luku jälleen ;)

seuraavasta luvusta on turha haaveillakaan ilman kommentteja sitten. tuntuu tyhjältä kirjoittaa tätä kun kukaan ei sano mitään. uutta ficciä aloittelen tässä, tiedossa ehkä vähän toisenlaista materiaalia kuin tämä.

xx ewe