The Whisper. (The Flower Part 2, in finnish)

12

Oman asuntoni ovi. Sen avaaminen oli harvoin tuntunut näin vaikealta. Tiesin, että se, mitä siellä tulisin näkemään, oli itseni aiheuttamaa, mutta se ei helpottanut sen kohtaamista lainkaan. Oikeastaan se vain pahensi kaikkea. Kolme ruumista. Kolme viatonta elämää, jotka olin riistänyt. 

Työnsin avaimen lukkoon korostetun hitaasti. Raksahdus, toinen. Käänsin avainta hitaasti oikealle ja lukko naksahti. Ovi avautui narisematta. Katsoin sen avautuvan eteeni ja jäin tuijottamaan hämärään asuntoon. Ensimmäisen makuuhuoneen ovenkahva oli selkeästi verinen. Mitäpä muutakaan. 

Purin hammasta ja kävelin sisään asuntoon. En avannut makuuhuoneen ovea. Iskin nyrkilläni olohuoneen valokatkaisijaa. Ensin luulin, etteivät valot toimineet, sitten tajusin. Lamppu syttyi kyllä, mutta valo oli täysin mustaa. Ja varjot, ne olivat kirkkaat kuin kesäaurinko ja ne liikkuivat seinillä ja lattiapinnalla. Kaksi hahmoa, suurempi ja pienempi. Suurempi tarttui pienempää olkapäistä ja paiskasi seinältä vasten lattiaa. Pienempi hajosi palasiksi ja suurempi jäi katsomaan sen palasia ennen kuin hyppäsi itse perässä ja hajosi samanlaisiksi osiksi. 

Istuin sohvalle ja puristin silmäni hetkeksi kiinni. Kun avasin ne, valot olivat ennallaan ja ulkona oli säkkipimeää. 

Jossain vaiheessa nukahdin siihen sohvalle. Kun heräsin, aloin miettiä tuota varjokuvaa. Ehkä se kertoi kohtaloni, vaikka en ole varma, uskoinko edes kohtaloon. Ehkä siihen voi uskoa, kun on oikeasti onnellinen. 

**

Janet Smith. Mutta miten löydän hänet näiden ihmisten joukosta? Jokainen hiemankaan punertavatukkainen sai minut kääntymään puoleensa. 

Kävelin tuntikausia. Ehkä sisimmässäni tiesin, että se oli turhaa, mutta jatkoin silti. Lopulta en enää jaksanut. Jäin nojaamaan sillankaidetta vasten ja tuijotin iltataivasta. Muutama pilvenkiehkura siellä täällä. Ja äkkiä tuttu puheääni. Kuinka helposti hän lopulta ilmestyikään luokseni. Hänellä oli mukanaan joku toinen, liian leveää hymyä kantava vaaleaverikkö. Hymyilin molemmille niin hyvin kuin osasin. 

Ja vain muutaman minuutin kuluttua minulla oli tieto hänen asuinpaikastaan ja kännykkäni kantoi hänen numeroaan. En tiedä, haluanko hänestä ystävän vai enemmän, mutta ehkä tilanteen voi antaa kehittyä itse siksi, miksi se pystyy. 

Nostin veitsen lattialta ja yritin jättää kaiken muun huoneessa näkemättä. Leikkasin ilmaa veitsen likaisella terällä. Sitten laskin sen hetkeksi käteeni ja pyörähdin täyden kierroksen ympäri. Huoneen seinät olivat liian valkoiset, liian hiljaiset, liian tyhjät. 

Pyyhkäisin veitsen verisen terän puhtaaksi valkeaan seinään. Jälki oli epätasainen, mutta se oli parempi kuin tyhjä seinä. Painoin veitsen terän vasten käsivarttani ja kastelin sen uudella verellä. Pyyhin jokaiseen seinään pitkiä juovia. Kaikki parempaa kuin tyhjät seinät. 

Kun painoin käsivarteni viillon vasten paitani helmaa tyrehdyttääkseni sen, näin kuinka huoneen ovi oli auki. Muistin selkeästi, kuinka olin painanut sen kiinni. Käytävässä näytti tyhjältä. Jokin sai kuitenkin mahanpohjani kiertymään. Ilmassa oli sähköä. Samalla oven karmin ympäri kiertyi viisi pitkää, laihaa sormea. Jähmetyin paikalleni ja katsoin voimattomana, kuinka hämärästä käytävästä ilmestyi toinenkin käsi, joka tarttui huoneen kynnykseen ja kiskoi itseään eteenpäin. Otin vaistomaisia askeleita taaksepäin. Törmäsin johonkin ja kaaduin. Auroran ruumis. Tietenkin. Ruumiin avonaiset silmät katsoivat minua. Käännyin nopeasti takaisin kohti ovea. Hahmon molemmat kädet puristivat nyt kynnystä. Huoneen valot välähtivät. Olisin halunnut nauraa tälle, kaikki oli kuin huonosta kauhuleffasta. Nyt ymmärrän, miksi leffojen henkilöhahmojen ilmeet ovat niin teennäisen näköisiä. Kauhu, edes esitetty sellainen, on tunne, jota on vaikea kontrolloida, jos se pääsee valtaan. 

Valot räpsähtivät uudelleen ja tällä kertaa näin hahmon jo kokonaan. Ja se oli lähellä. Monta metriä ovelta. Se oli sama musta hahmo, jonka olin nähnyt ennenkin, mutta se ei ollut koskaan ennen näyttänyt näin uhkaavalta. Se yritti tavoittaa minua pitkillä sormillaan ja jätti lattiaan mustat jäljet raahautuessaan lattian poikki. 

Sen katse oli irvokas, kellertävät silmät olivat suorastaan palavat ja suljettu suu oli vääntynyt irveeseen. Se näytti muodottomammalta kuin ennen. 

Louisin näkökulma

En tiedä, mitä hän näki. Hän tutisi huoneen nurkassa ja katsoi lattiaan parin metrin päässä itsestään. Seisoin huoneen ovella ja katsoin häntä tarkoin. Hänen katseensa etsi pakopaikkaa kauhun ja paniikin vallassa. Otin tarvittavat askeleet hänen viereensä ja yritin mennä hänen ja hänen kuvittelemansa kauhun väliin. Hän tuijotti minua suoraan silmiin. Eikä silti nähnyt. Laskin käteni hänen olalleen. Hän ei näyttänyt tuntevan sitä. Sivelin hänen poskeaan. Ei mitään. En voinut mitään sille, että kuumat kyyneleet kohosivat silmänurkkiini. Antaisin mitä vain siitä, että hän voisi nähdä ja tuntea minut. Yritin nähdä hänen mieleensä. Näin välähtävän kuvan mustasta hahmosta, joka raahautui kohti huoneen nurkkaa. Mutta en voinut tehdä sille mitään. 

_____________________________________

tässäpä uusi luku. kiitos vaan tästä huikeasta kommenttiryöpystä edellisessä luvussa *kröhm* olisi se ihan mukava tietää, että joku edes oikeasti lukee tätä eikä vaan käy kattomassa että 'aha juu täällä on lukuja mutta ei kiinnosta niin paljo että kommentoisin'.

no, ei se nyt tällä kertaa mitään :)

itselläni tää on melkolailla valmiiksi koneelle kirjotettu, joten lukujen julkaisutahdin ei ainakaan viivästyä pitäisi. seuraavasta ficistä en osaa vielä sanoa oikein mitään, ilmoittelen kyllä kun saan jonkinlaista inspistä kasaan ja kirjoittelun aloitettua (:

xx ewe