The Whisper. (The Flower Part 2, in finnish)

1

Hänen ruumiinsa makasi veren tahrimilla käsilläni. Hän oli jo mennyt, tiesin sen hyvin. Silti yritin edelleen silittää hänen poskeaan ja odotin näkeväni hänen silmänsä yhtä elävinä kuin aina ennen. Nostin hänet käsivarsilleni. Hän oli hento ja kevyt, kuin höyhen. Tai kukan terälehti. En saattanut nähdä hänen ranteensa kukkaa enää. Hänen kätensä roikkuivat velttoina jossain hänen kylkiensä tuntumassa. Vielä minulla ei ollut kyyneleitä, ei ollut surua. Mutta joskus se vielä tulisi. 

Ja se oli tullut. Siitä oli nyt monta kuukautta. Ehkä puoli vuotta. Se oli tapahtunut loppukesällä ja nyt oli kevättalvi. Hän oli jättänyt minut. 

Olin kävellyt sisään asuntoon kumarassa kuin vanha kerjäläinen. Ehkä olinkin sellainen, en tiedä. Olin yrittänyt mennä keittiöön. Tai olohuoneeseen. En voinut. Hänen muistonsa oli kaikkialla. Olin pitkittänyt asuntoon palaamista, vaellellut kaduilla ja puistoissa nukkumatta ja syömättä ehkä kolme vuorokautta. Sitten en enää pystynyt. Menin parvekkeelle. Siellä saatoin tuntea raikkaan, toki pakokaasun saastuttaman Lontoon keskustan ilman tunkeutuvan keuhkoihini. Hetken vain seisoin keskellä parveketta ja yritin löytää hiljaisuuden kaiken sen metelin keskeltä. Liikenne jossain kaukana alhaalla. Ei se ollut meteliä. Se suorastaan rauhoitti. Mutta todellinen meteli olivat omat, kirkuvat ajatukseni. Tietenkin syytin kaikesta itseäni. Olinhan itse syyllinen siihen kaikkeen. 

Eikä se meteli loppunut koskaan. Ajatukseni jatkoivat itsepintaista syyttelyään, enkä päässyt sitä pakoon. Joten annoin sen polttaa minut tuhkaksi joka päivä. Menin nukkumaan ja annoin aamun nousta vain aloittaakseen tuon huudon pääni sisällä alusta. Ja aina päädyin samaan paikkaan, istumaan vaatehuoneen lattialle hänen vaatteidensa keskelle. Ja joka kerta nostin käteni ja katsoin niitä. Käsiä, jotka olivat ensin halanneet, rutistaneet, silittäneet hänen poskiaan. Mutta pian, liian pian ne kädet oli kuorrutettu hänen verellään. Eikä se veri lähtenyt minusta koskaan. Käteni jäisivät ikuisesti likaiseksi. Ne oli liattu hänen verellään. Verellä, joka oli ollut kuin tikittävä aikapommi. Se pommi oli alkanut tikittää jo kauan sitten. Lähtölaskenta oli kestänyt kauan. Mutta sen pommin oli pitänyt olla minun sylissäni, ei hänen. Hän teki siirtonsa pelkäämättä. Tiesi, että minä selviäisin paremmin. Luuli tietävänsä. Luuli minun olevan se vahvempi. Se, joka kestäisi sen syyllisyyden, yksinäisyyden. Sen, ettei koskaan saisi lopullista rauhaa, koska hänen henkensä oli ollut ainoa asia, jota halusin varjella, enkä pystynyt siihen. Jossain vaiheessa olin hiljaa myöntänyt sen itselleni. Että en olisi koskaan itse pystynyt samaan. Minulla ei olisi ollut tarpeeksi rohkeutta. Että olin raukka, joka yritti suojella itseään niin pitkään, kuin se oli mahdollista. Kuin tyhjässä maailmassa olisi kaksi ihmistä ja haluaisin tappaa sen toisen ollakseni varma omasta vallastani. Ja kun toinen olisi mennyt, olisin yksin ja hiljaisuus piirittäisi minut kauheilla kuiskauksillaan. Niin oli käynyt nytkin. Hiljaisuus oli saanut ajatukseni kirkumaan, vaatimaan happea ja vapautta. Louis oli ollut maailmani. Ja kun maailmani tuhoutui, ei minulle jäänyt mitään konkreettista. Seisoin olemattomalla tasolla olemattomassa todellisuudessa ja näin vain pimeyden. Ainoa asia, joka minulle oli jäänyt olivat omat ajatukseni ja hiljainen kipu. 

Jossain vaiheessa kipuun alkoi tottua. Siitä tuli vääränlainen ystävä. Ystävä, joka satutti pelkällä olemassaolollaan. Mutta lopulta aloin koota itseäni. Kerätä rikkoutuneen sieluni surkeat palaset tietäen, etten koskaan voisi saada niistä entisen kaltaista ehjää kuvaa. Aloin rakentaa itseäni pienistä asioista, yritin saada elämästä kiinni. 

Päätin, että tässä uudessa elämässäni en luottaisi keneenkään. Koskaan. Luottamukseni ihmisiin oli kadonnut Louisin ruumiin mukana. 

En myöskään halunnut antaa kenenkään muun vaikuttaa itseeni ja tekemisiini. 

Noille pilareille rakensin itseni uudelleen. Kylmän, kovan version itsestäni. Huppupäisen, kalpean ja ilmeettömän henkilön, jota en edes tuntenut. 

Henkilön, joka ei pelännyt ketään tai mitään. 

______________________________________________

noooo eihän tästä mun tauonpitämisestä taaskaan tullut mitään ;D elikkäs tässä on eka luku tätä the flowerin jatko-osaa. tää eka luku on vähän tällasta koontia edellisestä tarinasta, ja tää on käytännössä myös itsenäinen tarina, että alkuperästä the floweria ei oo pakko lukee jos tätä aloittaa :DD 

heti aluksi varotan, että tää on ehkä oudoin tarina, jonka oon koskaan tehny, tässä on jonkuverran kauhuelementtejä varsinkin tuossa muutaman luvun päästä ja tässä taidetaan lopussa mennä vähän jo yliluonnollisenkin puolelle, riippuu vähän miten lähden tätä eteenpäin juonellisesti rakentaan ;) 

mutta eiköhän tää löpinä riitä tällä kertaa, tervetuloo vaan uuden tarinan kyytiin :) 

xx ewe