Separated (Larry Stylinson fanfic in finnish)

→ Luku 4

Kellon pirinä täytti huoneen ilman samalla kun Harry Styles vain käänsi kylkeään sängyssään. Tuo mutisi jotain erittäin epämääräistä, sillä ei millään jaksanut nousta ylös vuoteestaan, edes painamaan yhtä nappia, jolla inhottava herätyskellon ääni saataisiin loppumaan. Herra tunnettiin yöihmisenä, ja aamulla tuota ei saanut sängystä pois hyvä jos moottorisahallakaan. Vuode oli vain niin mahtava keksintö; ruumiinlämpöä varastoutui ihanan pehmeään patjaan ja peitto sekä tyynyt kuin syleilivät sitä henkilöä, joka nukkui - tai makoili - sängyssä.

"Harry!" kuului bruneten sisaren suusta samalla kun nuori nainen ilmestyi herran huoneelle ovensuuhun nojaten.

"Mä en sit oo vastuussa jos myöhästyt", samainen neito, Gemma jatkoi ja virnisti, vaikka vihersilmä ei sitä itse huomannut, kiitos suljettujen silmien.

"En mä koskaan myöhästy", Edward toiselta nimeltään puhui tyynyä vasten, joka sai vaaleahiuksisen nauramaan ääneen.

"Katotaanko vaa", naispuolinen Styles naurahti ja lähti korkokengät jalassaan astelemaan luultavasti etuovelle, sillä se ainakin paiskautui kiinni.

Kiharapää huokaisi edelleen kasvot painettuina valkeaan tyynyyn. Kaipa tuon pitäisi piakkoin repiä itsensä vaikka väkisin ylös tästä, muuten hän oikeasti myöhästyisi. Herra vei kätensä pienen ja valkean herätyskellon päälle - joka tällä hetkellä näytti viittä yli kahdeksaa - ja yritti etsiä sormillaan nappia, josta ikävä pirinä loppuisi. Tuossa! Hiljaisuus laskeutui Harryn huoneeseen ja itseasiassa koko taloon, Anne oli töissä ja Gemma juuri häipyi kouluun. Tuo neito kun aina oli ajoissa kaikkialla.

"Kuinka mukava keskiviikkoinen aamu, Harry", kyseisen nimen omaava herra mutisi itsekseen ja pieni kaarre muodostui tuon suupielille.

"Eikö, olen oikein innoissani", brunette jatkoi itselleen puhumista samalla kun nousi istumaan vuoteensa reunalle. Haukotus karkasi ensimmäistä luokkaa käyvän suusta tuon viedessä sormensa silmilleen väliaikaisesti.

Yllään Harryllä oli tuon parhaat pyjamanhousut, armeijanvirhreät flanellihousut. Ne olivat niin pehmeät ja mukavat, harmi kun pakkaukseen ei kuulunut paitaakin mukaan, talvisin herra joutui etsimään villapaidan ylleen, T-paidalla hän ei tarkenisi.

Styles päätti tälle päivälle pukea valkean T-paidan, jonka ylle tuo etsi kaapista mustan vetoketjullisen huppupaidan sekä tummansiniset farkut. Hän harjasi vähän hiuksiaan, jolloin osa kiharoista suoristui miltei kokonaan ja sai tummanruskeat hiukset näyttämään paljon pidemmiltä, mutta tokkapa aikaa kun ne olisivat taas kiharoina.

Jääkaapissa ei sitten ollut mitään syötävää. Ehkäpä Harry ehtisi käydä kaupassa ennen koulun alkamista, sillä eräs ruokaliike avasi ovensa sopivasti kahdeksalta. Vihersilmä sujauttui mustat vanssinsa jalkoihinsa ja avasi etuoven poistuen kotoaan. Titetysti hänellä oli musta koulureppunsa olallaan.

Harry lähti astelemaan pitkin koristekivillä laatoitettua pihaansa kohden asfalttista tietä, ja kääntyi sitten vasemmalle, jossa kauppa sijaitsi ja.. HUI! Hän oli törmätä johonkin nuoreen mieheen, joka juoksi, ja todella lujaa juoksikin tuon ohitse. Kuin salama olisi lennähtänyt vihersilmän nenän edestä.

***

Louis William Tomlinson juoksi varmaankin elämänsä nopeinta juoksua pitkin kosteaa asfalttitietä. Kello oli jo varttia yli kahdeksan, tämä oli jo kaksikymmentä minuuttia myöhässä biologian kurrsilta. Herran hyvin laitetut hiukset olivat nyt ihan sekaisin ja osoittivat jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan ja väli-ilmansuuntiin, mutta sillä nyt ei ollut väliä.

Toki Tomlinson olisi voinut lähteä autolla lukiolle, jolloin muutaman kilometrin matka olisi taittunut huomattavasti paljon nopeammin, mutta hän ei löytänyt mustan Mercedeksen avaimia mistään. Niin hänen tapaistaan.

Louis oli herännyt normaaliin keskiviikkoiseen tapaan puoli seitsemältä, vanunut sängyssä tasaan asti ja tehnyt aamutoimet, jonka jälkeen istahti sohvalle katselemaan eilistä jalkapallo-ottelua televisiosta, jonka edellisenä päivänä oli missanut, kiitos koulun. Ja kuinka ollakaan, yllättäen kello olikin ollut jo muutamaa minuuttia ylitse kahdeksan ja siinäpäs kiire syntyi.

Herran jalat liikkuivat edestakaisin hurjan nopeasti, jos hän nyt kaatuisi, ei selviäisi pelkillä naarmuilla. Asfaltti oli kova ja kostea, joka ei auttanut asiaa yhtään.

"SORI!" William toiselta nimeltään huusi täydestä vauhdista henkilölle, jonka meinasi listiä juuri äsken. Hän ei erottanut kuka tuo oli, hyvä jos tästä vauhdista eteensä näki. Puut ja asunnot vilajivat tuon rinnalla, jalkapallon harrastamisesta todella oli hyötyä, ainakin tällaisissa aamuissa. Toivottavasti se henkilö ei ollut vanha mummo tai paappa, sillä jos se olisi menettänyt tasapainonsa ja kaatunut, herraa oltaisiin kuitenkin vaadittu maksamaan lääkärin lasku, jos vaikka luita murtuisi.

Lukion punainen katto näkyi jo jonkin matkan päässä vehreiden puiden takaa, onneksi. Kaksi kilometriä oli taittunut yllättävän nopeasti Louisin mielestä, ehkä tällainen pitäisi ottaa tavaksi - ei kiitos.

Saavuttuaan lukion parkkipaikalle, hiljensi sinisilmä juoksuaskeleensa kävelyksi. Tuo haukkoi henkeä ja vei kätensä rinnalleen astellen yhä ripein askelin kohti pääovea. Hän astui sisään lämpimään ilmaan ja seisahtui hetkeksi vetämään henkeä. Keuhkot laajenivat ja pienenivät kiivaaseen tahtiin. Kun Louis oli mielestään tasoittanut henkeään tarpeeksi, lähti tuo puoliksi hölkäten kohden biologian luokkaa. Hän koputti oveen. Ja koputti toisenkin kerran, mutta mitään vastausta ei tullut.

"Ainiin, voi ei", ruskeahius ähkäisi ja löi päätään puiseen oveen muistaessaan, että hänellä ei ollutkaan biologian luokassa mitään, vaan hänen täytyisi mennä ruokalaan, sillä tänään piti tehdä jokin yllätys ekaluokkalaisille. Suuntakurssin vaihto siis, kohti ruokalaa.

Herra tunnisti tuttuja ääniä ruokalasta ollessaan sen ovensuussa.

"Tuoltaha se Tommo tulee", Rose naurahti ja asteli Beckan kanssa rinta rinnan Tomlinsonin eteen.

"Missä kuppasit?"

"Urheilin", Louis sanahti vieläkin vähän hengästyneenä. "Älä kysy", sinisilmä mulkaisi tyttökaksikkoa.

"Sä voisit itseasiassa vaikka alkaa ruuvata noita tuolien ruuveja irti", vaaleahiuksinen Becka ilmoitti ja ojensi Louisille takataskustaan punavartisen ruuvimeisselin.

"Ei kaikista, vaan satunnaisista", Rose, tuo brunette yksilö, jatkoi Beckan lausetta.

Niinpä aamureippailun suorittanut Louis asteli ensimmäisen pöydän luokse, kyykistyi polvilleen ja alkoi ruuvata irti tuolien ruuveja. Voi sitä raukkaa, joka tähän nyt istuisi.