Separated (Larry Stylinson fanfic in finnish)

→ Luku 5

Louis Tomlinson luuttasi lukion viileitä lattoita selällään, toisin sanoen makoili pöydän alla ruuvimeisseli kädessään. Kyllä, se saattoi näyttää - ja näyttikin - erittäin oudolta, mutta miten hän muuten olisi saanut rautaisia ruuveja irroitettua laudoista? Muutama vitivalkoinen hammas saattoi näkyä herran purressa alahuultaan kevyesti samalla kun tuo irvisti; näitä ruuveja ei ilmeisestikään oltu tarkoitettu irti ruuvattaviksi. Ehkä se oli syy, miksi Tomlinson oli saanut tehtäväkseen tehdä tämän jekun.

"Jaksaa jaksaa", mustahiuksisen Beckan kuuluva ääni naurahti sinisilmän vierestä. Louis hymähti ja veti irtonaisen rautakappaleen sujauttaen sen farkkujensa taskuun. Hän tiesi, että Rebecka oli ollut ihastuneena häneen noin vuoden ajan, mutta Louis itse ei ollut kovin kiinnostunut tuosta neidosta. Toki hänen mielestään Becka oli todella mukava ja sitä rataa, hän ei vain pitänyt naisesta sillä tavalla, tiedätte kyllä.

"Paraskin puhuja", sinisilmä naurahti hyväntuulisesti pöytien ja tuolien alta. Hyvähän tuon mustahiuksen oli puhua, kun tuon tehtävänä oli vain pitää yllä järjestystä ja jaella muille lisää tehtäviä. Tai olihan se myös haastavaa ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä, jos kaikki ei nyt mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Muutamat lautasetkin olivat hajonneet, sillä lautasten tavallaisliimaaminen toisiinsa kiinni tarjoilupöydällä oli helpommin sanottu kuin tehty. Ne aina onnistuivat singahtamaan sinne tänne, kun pinoa yritti pitää kasassa ja paikallaan. Onneksi tämä kolmatta vuosiluokkaa käyvä ei saanut sitä hoidettavakseen.

Noniin, Louis ajatteli ja kömpi pois pöytien ja tuolien alta. Lattia oli jo yllättävän viileä, vaikka syksyä vasta elettiin. Herra pudisteli sinisen ruutuflanellipaitansa takausta toivoen, ettei se ollut ihan pölyssä. Lukion siivoajat kun olivat sitä luokkaa mitä olivat.

"Monta tuolia ruuvasit?" blondin Rosen ääni kaikui toiselta puolelta ruokalaa, kysymys oli nähtävästi tarkoitettu Louisille, sillä tuo oli ainut, joka niitä ruuvasi.

"Öm...", herra mumisi pudistellen tummien farkkujensa takalistoa.

"Ehkä kolmisenkymmentä", hän jatkoi korottaen ääntään hieman, että tulisi kuulluksi kaiken naurun ja kikatuksen keskeltä.

"Vaan?!" kimeä, mutta itsevarmuutta huokuva ääni älähti - joka kuului Roselle - mutta naurahdus kalahti ilmaan ensimmäisen sanan jälkeen.

"Tuu ite ruuvaan noita", Tomlinson mutisi, mutta väläytti virneensä vielä lauseensa perään. Tuo ei ollut sitä sorttia, joka heitteli ilkeitä kommentteja tai puhui ihmisille tylysti.

"Okei, onhan se ihan hyvä. Tosin on vaa kolmenkymmenen suhde kuuteensataan, että joku edes istuu noihin tuoleihin", Roseksi nimetty vaaleahiuksinen nainen lateli sanojaan suunnaten ne Louisille samalla kun tuo asteli askel askeleelta lähemmäs Tomlinsonia ruokalan toiselta puolelta. Sinisilmä retkahti nauramaan.

"En edes muista, mitä tuoleja käpelöin", brunette sanahti tyynesti, mutta silti suloinen hymy huulille kaartuneina.

"Taidetaan sitten syödä seisten", Rose totesi ja käänsi selkänsä vanhemmalle vaaleat hiukset hulmahtaen.

"Ei ei ei ja EI!" neito huudahti yllättäen saaden Louisin niskavillat nousemaan ja kädet kohoamaan korvien suojiksi. Jestas tuolla naisella on sitten ääntä, vaikkei sitä uskoisi niin hiljaisesta ja kiltistä tyttösestä.

"Mitä ihmettä te teette?! Ton pitäs olla pöydän vieressä eikä ikkunan alla, voi luoja...", Rose sanahti ääntään korottaen suunnaten sen poikakolmikolle, joka raahasi parhaillaan tuuletinta ikkunan vierelle.