Ei Täst Nyt Tuu Yhtään Mitään! || BC-oneshots ||

Verinen käsi Pt. 2 // Aleksi & Joel

Tässä on nyt tämä kakkososa...🙊
-----------------------------------------------------------

Joel:

Istun sairaalassa huoneessa 337. Tämä on Aleksin huone. Täällä se on maannut nyt jo kaksi kuukautta. Huhtikuu on jo puolessa välin ja kevät alkaa näyttäytyä kulman takana.

Tasan kaksi kuukautta sitten mä kerroin Aleksille mun tunteista. Se ei ottanu sitä mitenkään lämpimästi. Sen lisäks mä menin kysyy, miks se oli viillelly. Aleksi sit suuttu mulle ja paineli sukkasilteen ulos sen kodista. Se jäi auton alle...

Se sai melko vakavia vammoja, lääkärit jopa ihmetteli, miten se oli vielä elossa ambulanssin saapuessa paikalle. On se siis edelleenkin elossa, ainakin toistaseks...

Kaksi vitun pitkää kuukautta koomassa ei kuitenkaan lupaa hyvää. Sen lisäks sillä todettiin onnettomuuden jälkeen aivojen sisäistä verenvuotoa, joka onneks saatiin leikkauksella hoidettua, sen vasen käsi, jalka ja muutamat kulkiluut meni poikki, myös maksa repesi vähän, mutta sekin hoidettiin leikkauksella.

Mä niin toivon, että Aleksi herää tuosta vielä joskus. Mä en anna ikinä itelleni anteeks, jos se nyt kuolee. Periaatteessahan toi on mun vika, kun menin kyselee tyhmiä.

Mua vähän kyllä mietityttää Aleksin perhesuhteet, kun sen vanhemmat eivät ole käyneet täällä kertaakaan kahden kuukauden aikana. Ai mistä mä voin tietää? No mä oon ollu tääl joka vitun päivä aamusta iltaan, vaikka koulussaki ois pitäny käydä.

Mä kyllä luulen, että Aleksilla ei oo kotonakaan kaikki okei, kun sillä on ollu naamassa myös sellasia ruhjeita, joita me ei poikien kanssa ainakaan oltu aiheutettu.

Mua ei oikeesti ole ikinä pelottanu näin paljon, mut se varmaan johtuu siitä, että oon edelleen ihastunu Aleksiin, vaikka se torjui mut jo kerran. Mä aion tehä kaikkeni, että se leppyis, jos se tuosta herää.

Katselen Aleksin kauniita kasvoja. Suurin osa sen kasvoista on kuitenkin happinaamarin peitossa, mutta mielestäni ne ovat silti kauneimmat kasvot, jotka olen eläissäni nähnyt. Tällä hetkellä niissä ei ole yhtäkään mustelmaa, mikä tekee niistä vieläkin kauniimmat.

Otan Aleksin oikeasta kädestä hennosti kiinni. Kädessä olleet kaksi kuukautta sitten tehdyt viiltojäljet ovat enään haaleasti punertavia arpia.

Minusta on tainnut tulla ihan pehmo tajuttuani olevani ihan kusessa Aleksiin. Senkin tajusin ihan yhtäkkiä, mutta toivottavasti en liian myöhään. En tiedä, miksi kiusasimme ja varsinkin hakkasimme Aleksia niin paljon tai siis ylipäätään. Kenenhän idea sekin alunperin oli?

Siirrän Aleksin otsalle livahtaneita blondiksi värjättyjä hiuksia hänen korvansa taakse. Aleksin tummat ja pitkät silmäripset ovat aina korostaneet hänen merensinisten silmien kauneutta, mutten ole sanonut sitä hänelle koskaan. Toivottavasti voin joskus...

Olin niin ajatuksissani, että meinasin kiljasta tyttömäisesti, kun tunsin Aleksin puristavan hennosti kädestäni. Käänsin katseeni kohti hänen kiinni olevia silmiä, jotka alkoivat pikkuhiljaa aueta.

Aleksin avattua silmät kokonaan hän näytti hyvin pelokkaalta. Ymmärrän hyvin, sillä hän ei todennäköisesti muista juuri mitään eikä todellakaan tiedä, missä hän on. Lisäksi hänen katseensa osuu minuun, hänen pitkäaikaiseen kiusaajaansa.

Kutsun paikalle lääkärin painamalla Aleksin sängyn vieressä olevaa kutsunappia. Pian pikalle saapuukin lääkäri ja muutama hoitaja katsomaan tilannetta. Joudun poistumaan huoneesta joidenkin tutkimusten ajaksi.

~timeskip 1 vuosi~

Tasan vuosi sitten istuin sairaalassa Aleksin sängyn vieressä tuon herätessä kaksi kuukautta kestäneestä koomasta onnettomuuden jälkeen. Aleksi jäi silloin vielä joksikin aikaa tarkkailuun sairaalaan.

Kävin katsomassa häntä edelleen päivittäin. Pyysin häneltä anteeksi varmaan sata kertaa ja kerroin, kuinka paljon hänestä välitin. Se ei kuitenkaan auttanut. Aleksi ei leppynyt ja ymmärrän hyvin miksi. Kuka idiootti nyt omaan kiusaajaansa ihastuisi tai antaisi hänelle anteeksi?

Nyt kuitenkin olen yksin istumassa hautausmaalla Aleksin haudan vieressä. Hautakivi on kaunis ja siihen on kirjailtu kultaisin kirjaimin:

Kaunisvesi
Aleksi Matias
★1.11.1997
☆31.10.2014

Kyyneleet puskevat silmäkulmistani, kun ajattelen Aleksia. En tiennyt hänen sukunimessään olleen sana kaunis. Se kuitenkin kuvasi Aleksia täydellisesti, mutta menin pilaamaan kaiken omalla käytökselläni. Aleksi oli ihan liian nuori lähtemään, olisi täyttänyt vasta 17.

Silloin kun Aleksi pääsi onnettomuuden jälkeen pois sairaalasta, hän joutui nuorisokotiin. Siellä kaikki näytti aluksi menevän hyvin. Aleksi vaihtoi koulua ja vältteli minua kaikin mahdollisin keinoin, joten päätin jättää hänet rauhaan.

En tiennyt kuolemasta ennen eilistä. En voi vieläkään uskoa tätä todeksi. Kuulin siitä vielä tavalla, jolla en siitä olisi halunnut kuulla. Koulussa joku porukka tuli sanomaan, että se blondi hintti on vihdoin kuollut.

Silloin halusin itse kuolla. En voi antaa itselleni anteeksi. Tämä on minun vikani. Minä ajoin Aleksin siihen pisteeseen, ettei hän enää jaksanut.

Kävin eilen koulun jälkeen nuorisokodissa kysymässä Aleksista ja he varmistivat kuulemani. Aleksi tosiaan oli poissa. Lähti oman käden kautta.

Sain nuorisokodin työntekijältä kirjeen, jossa luki minun nimeni. He sanoivat, että se löytyi Aleksin huoneesta. En ole uskaltanut lukea sitä vielä, mutta aion lukea sen joku päivä.

Kyyneleet ovat kastelleet poskeni täysin. Olen ihan rikki. "Anteeks Aleksi, ihan kaikesta", kuiskaan hiljaa, nousen maasta ja lähden pois.

🎶Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto
En vaihtais sekuntiakaan🎶

-----------------------------------------------------------
Sanoja 747

Alunperin mun ei pitäny kirjottaa tähän jatkoo, mutta sitä pyydettiin, niin tällänen tuli.

Ite en kyllä kauheesti tykkää tästä, mun mielestä tää on liian tönkköä, mutta toivottavasti te tykkäsitte ees vähän.

Kiitti muuten yli 2k lukijasta<3 En ois uskonu, kun alotin kirjottaa näitä. Ootte parhaita❤, muistakaa votee ja kommentoida🥰