Pakkoaskeleita

Syntymäpäivä

19-vuotis syntymäpäiväni. Pöytä oli täyteen katettu minun itse valitsemiani syntymäpäivä tarjoiluita.
Olin pukeutunut juhlamekkooni ja meikannut itseni kauniiksi. Viime päivät olin syönyt hyvin vähän. Ehkä olin jo hieman laihtunut. Rystysten luut ja peukalon jänne näkyivät selkeämmin kuin aiemmin. Mutta kohta ~pitäisi,~ saisi syödä herkkuja. Pystynköhän siihen ahmimatta? Mietin.

Viimeiset kuvat käsistäni ennen kuin istuisin pöytään muiden kanssa. Jotta minulla olisi muisto, jos nyt lihoisin.
Täytettyjä croisanteja, keksejä, minidonitseja sekä äidin kanssa yhdessä leivottu valkosuklaa, suklaa mutakakku.
Muille yksi kakkupala riitti. Minulle upposi kolme eikä sekään tuntunut vievän himoa mihinkään. Sen sijaan ahdistus hiipi jokaisella suupalalla yhä lähemmäs minua. Yritin niellä olotilaani. Poistuin pöydästä ja istuin sohvalle rauhoittumaan. Yritin jutustella mummon ja äidin kanssa, mutta ahdistus oli liikaa. Suutuin itselleni, että olin mennyt syömään niin paljon. Puin ulkovaatteet ylleni ja poistuin omilta synttäreiltäni. Päätin rankaista itseäni ja kävellä koko loppupäivän. Sen myös tein. Kotiinpalattuani askeleita oli kertynyt 40 000. Jalkani olivat kuin lahoa puuta eivätkä ne kantaneet enää. Konttasin eteisestä keittiöön ja keittiöstä kylpyhuoneeseen. Fyysisesti olin täysin rikki. Mutta huomasin, että henkisesti olo oli parempi... Se oli hetki jolloin tarinani riippuvuudesta alkoi.
Viimeistään silloin.
Vaikeaa oli ollut jo paljon pidempäänkin. Ennen koulun keskeyttämistä aikaa ei vain ollut tarpeeksi. Nyt oli. Ja se aika hiljalleen tuhosi minut.