Pakkoaskeleita

Menneisyyden vanki

Vaikka koitan päivittäin elää kuin normaali nuori, sulautua erottuvasti joukkoon ja elää elämää niin kuin muutkin, tuntuu silti aina siltä kuin eläisi vain puoliksi muiden ja puoliksi aivan omassa ulottuvuudessaan. Ympärillä on ihmisiä, jotka eivät koe huonommuuden tunnetta siitä, että tulivat aamulla junalla eivätkä kävellen, ihmisiä, jotka kaatavat lasiinsa tavallista mehua sokerittoman sijaan, ihmisiä, jotka eivät mieti leipää voidellessaan kuinka paljon enemmän kaloreita siinä mahtoikaan olla verrattuna siihen mitä itse kotona käyttäisi. Ihmisiä, joille on itsestäänselvyys valita liukuportaat tavallisten sijaan, ihmisiä, joille hissin käyttö ei tuota minkäänlaisia ajatuksia. Ihmiset ympärillä elävät automaatiolla asioita, jotka ovat haasteita minulle. Ei ole hetkeä, jolloin ajattelisin, että hissi tai liukuportaat olisi sallittu vaihtoehto itselleni. Vaikka päätyisinkin isojen kantamusten kanssa ne joskus valitsemaan, tuntuu se väärältä.
Toisille tunnin liikunta on täysin riittävä suoritus. Itselle se on vasta alkulämmittelyä. On ihan outoa miten ihmiset hämmästelevät, kun kerron käveleväni 12 kilometria kotiin, ja päivän selvää, ettei kukaan muu tunnin pelailujen tai salitreenin jälkeen enää lähde kotiin 12 kilometrin päähän kävellen. Eivät tekisi sitä muutoinkaan. Mutta minulle sekin on vasta yksi kolmasosaa siitä mikä oikeasti tuntuisi riittävältä ja hyvältä suoritukselta. He oikeasti elävät elämäänsä pitäen minulle lyhyitä matkoja hurjina, samalla, kun minulla kummittelee takaraivossa yhä matkat kolmen vuoden takaa. Miten voisin koskaan ajatella minkään riittävän, kun tiedän mihin kehoni pakottamalla pystyisi. Miten 12 kilometria voisi koskaan tuntua paljolta, jos 30 oli ennen ehdoton minimi.
Oikean elämän eläminen tuntuu synniltä minulle. Muille se on tietenkin täysin sallittua, eivät he tiedä muustakaan. Eivät edes ajattele asiaa, jonka kanssa itse taistelen joka ikinen päivä. Se tuntuu todella epäreilulta ja tekee minusta hyvin yksinäisen, kuin toiselta planeetalta tälle ilmestyneen. Tunnen suurta epätoivoa siitä, etten voi muuttaa mennyttä ja siten myös tämä hetki on muovautunut sellaiseksi kuin se nyt on. Tunnen surua siitä, ettei kukaan todella voi ymmärtää saatika tuntea kokemaani. Se on sanoinkuvailematon tila. Joskus se oli kaikki mitä minulla oli jäljellä. Selittämätön helvetti, jatkuva kipu, mutta ainoa lohtu, ainoa ylpeyden aihe ja ainoa turva. Keino paeta, keino selvitä.
Vaikka olenkin astunut muiden sekaan ja ympäröinyt itseni ihmisillä ja erilaisilla ympäristöillä, koittaen päästä mukaan elämään, eteeni tulee aina tilanteita, joissa huomaan olevani ihan eri maailmasta kuin kanssaeläjäni. Enkä usko, että olisi mahdollista saavuttaa tilaa, jossa olisin taas, kuten muut ihmiset. Vaikka poistuisin kuplastani, en pääse eroon jo kokemastani enkä täysin voi irtautua niistä ajatusmalleista, jotka riippuvuus on minulle antanut. Vaikka lakkaisin pitämästä niitä totuutena, ovat ne silti aina olemassa ja muistuttavat myös itsestään jatkuvasti. Olen menneisyyteni vanki.