Pakkoaskeleita

Huhtikuu helvetissä

Huhtikuu oli pahin. Muistan vain sen kuinka halusin kuolla. Joka ikinen päivä halusin. Itkin joka aamu ennen lenkille lähtöä. Oli silti pakko lähteä. Se oli ainoa asia, joka minua helpotti. Kai se piti minut kasassa, vaikka rikkoikin samalla.

"Pakko kävellä, vaikka sattuu.
Sattuu enemmän, kun ikinä. Mun jalat sykkii niin, kuin ne olis tulehtunut kokonaan. Mut en silti saa levätä, en vaan pysty. Tuun kävelee itteni hautaan. Harmi vaan, ettei ihminen voi kävellä itseään hengiltä. Toivoisin, et ees pyörryn, luu tai jänne katkeaisi tai jotain muuta yhtä pahaa sattuisi, että mun olisi pakko levätä, koska ilman pakkoa mä en sitä saa tehtyä. Tulee niin huono ja epäonnistunut olo. Terve järki sanoo, et mulla on täysi oikeus levätä, mut se hävii kaikille näille muille niin paljon voimakkaamille ajatuksille. En ymmärrä miks tää kaikki ei vaan vois jo päättyä. Kai siksi, etten sit kokis tätä kipua. Enhän mä ansaitse päästä tästä tuskasta pois."
6.4.2020

Olin päivä päivältä väsyneempi. Päästä varpaisiin olin väsynyt. Väsynyt elämään ja sen merkitsemättömyyteen, väsynyt kipuun jota hengissä pysyminen minulle aiheutti. Toivoin, että voisin nukkua viikkoja, kuukausia, vuosia. Että saisi viimein levätä. Ettei tarvitsisi mennä enää lenkille. Olin kipeä siitä. En halunnut enää herätä ollenkaan. Ei tarvitsisi kuunnella omia ajatuksiaan. Ne olivat julmia ja ilkeitä minulle eivätkä ne jättäneet rauhaan kuin unessa. Silloin kaikki oli hiljaista ja tyhjää. En koskaan nähnyt unia. Koko sielu oli kuin jättömaata.