Pakkoaskeleita

Fitbit

Fitbitin saapumisen jälkeen askelmäärät lähtivät nousemaan entisestään. Mikään ei enää riittänyt. Joka päivä olisi pitänyt pystyä parempaan kuin edellisenä. Eihän se voi toimia niin kovin pitkään. En ollut mikään huippu-urheilija. Ei mun kehon olisi kuulunut kestää niitä määriä. Itseinho saa kuitenkin ihmisen tekemään ihmeitä. Keräsin askelennätyksiä kuin kolikoita. Viikon kuluttua fitbitin saapumisesta meni rikki 60k. Niihin aikoihin keho alkoi myös vaatimaan menettämiään energioita takaisin. Aloin ahmimaan. Sitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa koitin parantua anoreksiasta. Sen jälkeen ahmiminen on kulkenut mukanani vuodesta toiseen. Nyt se riistäytyi täysin hallinnastani.  Varsinkin niinä päivinä, kun en ollut kävelemässä. herkkuja upposi kauheita määriä ja, vaikka kuinka vihasin itseäni sen takia, en voinut kontrolloida sitä. Turvauduin siihen keinoon, joka minulla nyt oli. Jos vain liikkuisin tarpeeksi paljon, saisin poltettua ahmimani kalorit pois. Itseäni samalla kivulla rangaisten.
Muistan yhä sen illan kahden vuoden takaa, kun kävelin myöhäis illan pimeydessä yrittäen viimeisillä voimillani tavoittaa 70 000 askelta. Keho tuntui tekevän kuolemaa. Olo oli epätodellinen, ihan kuin sydän lakkaisi hiljalleen lyömästä. Kävelin takaisin kotiin tietäen, ettei mittariin tulisi tavoittelemaani lukemaa. Se jäi kuitenkin niin pienestä kiinni, että päätin pystyä siihen seuraavalla kerralla.
Olin täysin addiktoitunut kuluttamaan 3000-4000 kaloria. Kai kuka tahansa sellaisen jälkeen ahmisi kahta kauheammin. Mutta ajattelin tosissani, ettei minulla vain ollut tarpeeksi itsekuria. Tavoittelemani kalorivaje oli epäinhimillinen. Kehoni koitti vain pitää minut hengissä. Se oli peloissaan. Mutta niin olin minäkin. Pelkäsin lihomista, pelkäsin itseinhoa ja tuskaa, jonka kehoni sai aikaan. Halusin näännyttää ja uuvuttaa sen kokoon, jossa minun olisi helpompi hengittää.
Uupunut olinkin. Joka ilta stressasin seuraavaa aamua. En halunnut mennä nukkumaan, sillä tiesin mikä minua odotti herätessä. En olisi jaksanut enää kävellä mutta oli pakko. Heräsin joka aamu niin, että kerkesin tasan 11 lenkille.   Joskus söin aamupalan, jos ahdistusta oli vähemmän. Joskus kehossani olo tuntui liian pahalta jo ennen kuin pistin suustani alas mitään.
Lenkin jälkeen syöminen oli helpompaa, sillä tiesin kuluttaneeni hurjasti energiaa. Saisin syödä paljon enemmän kuin söin... Ainakin, jos aineenvaihduntani olisi toiminut niinkuin sen piti. Saisikohan sen jotenkin vielä korjattua?