Pakkoaskeleita

Kipua ja tuskaa

Yrityksistä huolimatta oloni vain paheni entisestään, kunnes olin täysin masennuksen vallassa. Ahmiminen teki siitä vielä pahempaa. Silti yritin. Yritin saada otetta oireista ja kuristaa niitä, mutta niillä oli minusta paljon tiukempi ote.

"Mä en tiedä miks ees yritän enää, kai siks, etten pääse täältä mitenkään pois. Kai mä siks yritän tehä sopua syömisen kans, mutta, kun ei siitä tuu mitään muuta kuin pahaa mieltä tein mä mitä vaan. Jos yritän syödä mielen mukaan, paino nousee, jolloin kroppa muuttuu. Sitten mä ahdistun ja menetän toimintakyvyn, ajatukset alkaa pyöriä tosi pahaa rataa. Jos taas rajoitan syömistä, kontrolli pitää mielen rauhallisena ja pystyn jatkaa mun surullisen tyhjää elämää, mutta ruoka on mielessä koko ajan ja ahmimisia tapahtuu. Paino pysyy kurissa, kroppa näyttää siedettävältä, jopa hyvältä osittain, mutta energiaa ei riitä mihinkään muuhun kuin kropan ihailuun tai ruoan ajatteluun ja oon surullinen, etten voi syödä jotain mitä haluaisin tai niin paljon kuin haluaisin. Kumpikaan toiminta ei siis edistä mun mielialaa, mutta syömishäiriö tietenkin kuiskii, että kyllä se on silti se parempi vaihtoehto kahdesta huonosta... Huomaan joka pienenkin muutoksen kehossa heti sitten mä en enää kestä. Ja nyt just en kestä enää yhtään. Itken vähän väliä kaikesta, biiseistä, mun ajatuksista, siitä kuinka toiset on päässy eteen päin ja mä vaan vajoon vuosi vuodelta syvemmälle kaikkeen. En enää ees tiedä mikä syömishäiriö mulla on. En enää ees tiedä oonko masentunut syömishäiriön takia vai onko mulla syömishäiriö masennuksen takia. Ihan sama kai, kun anyway tää tuntuu ihan toivottomalta. Miten kroppa voi merkitä ihmiselle niin paljon, et koko elämä on kiinni siitä onko mun kädet luisevat, onko mulla reisivakoa ja onko maha litteä vai pyöreä?! Ainoa asia mitä odotan on kesä, mut miten mä voin viettää haluamani laisen kesän, jos lihon? Sä ajattelet siel, et ei se merkitse mitään, ei se muuta mitään, mut kyl se muuttaa. Aivan kaiken. Koska, kun inhoon mun kroppaa, en voi keskittyä muuhun, enkä nauttia mistään. Mietin vaan sitä kuinka mun kroppa on inhottava ja kuinka laihana voisin elää parempaa elämää. En hyvää elämää tai onnellista, koska sellasta en enää voi saavuttaa, mutta edes parempaa."
18.3.2020

Liikunta oli ainoa asia, josta tunsin edes jollain lailla olevani kontrollissa. Toisaalta poltin itseni jatkuvasti niin loppuun, että välillä keho pakotti lepäämään. Jos sitä lepäämiseksi pystyi kutsumaan. Mieli ei levännyt hetkeäkään. Se jaksoi muistuttaa kuinka pitäisi olla lenkillä, vaikka jaloissa sykki tulehduksen omainen kipu koko pituudelta. Mieli oli kääntynyt täysin kehoa vastaan. Liikkumattomuus oli yhtä kuin laiskuus ja luovuttaminen. Heikkoutta ja itsekurin puutetta. Oli pakko kävellä, vaikka sattui. Sillä ei mun mieli uskonut sen kivun olevan todellista. En mä ollut kontrollissa, riippuvuus ja sairaus oli.