Pakkoaskeleita

Kesä kävellen

Kesän aurinko alkoi lämmittää. Valo ja lämpö osiltaan tietenkin vaikutti mielialaankin, muttei kuitenkaan poistanut sitä, että kehoni olo mitä oli ja sen täytyi muuttua. Miten selviäisin kesän kuumudesta, kun olisin halunnut peittää kehoni jokaisen osan?
Liikkeessä oli kuitenkin jokin kumma voima saada mieli tasaantumaan. Niin suuttumuksesta, ahdistuksesta kuin epätoivosta ja masentuneisuudestakin.
"Mun mieliala on ihan hyvä ja selviin päivästä toiseen suht helposti, mut en osaa enää tehdä mitään muuta kuin kävellä. Saatan välillä kuvata kyllä luontoa tai mun nukkeja siin matkan aikana ja välillä teen retkiä jonnekin hylätylle rakennukselle ja kuvailen siellä. Mut  suurinosa mun päivästä menee kyl vaeltaessa ympäriinsä askelten perässä. Huolestuttavinta tässä on se, että tästä on tullut mulle arkea enkä todellakaan osais enää elää ilman. Enkä kyllä taida kovin selkeästi nähdä siihen syytäkään. Miksi luopuisin toiminnasta, joka pitää mut kasassa? Tää on vaan ainoo tapa, jolla osaan enää elää ja edes joskus tuntea jotakin ilon kaltaista."
9.5.2020

En osannut pysähtyä ja olla paikoillani. Kävelin yhä useammim öisinkin. Tunsin suoritusten jälkeen itseni epäonnistuneeksi, jos en kävellyt fyysiseen uupumiseen tai kipuihin saakka. 50-60k askeleitakaan ei tuntunut enää missään, vaikken olisi syönyt mitään koko päivänä. Eikä 100k alle kolmen tunnin yöunilla tuottanut suurta tuskaa. Pelkästään toukokuussa ja kesäkuun alussa, kävelin viisi kertaa 100 000 askelta, kerran 110 000. Se vastaa 11 kertaista määrää suosituksesta. Tiesin, että liikkumani määrät olivat kaukana terveestä tai normaalista, mutta silti ajattelin sen olevan normaalia minulle. Että minun kohdallani olisi jotenkin erilaiset säännöt ja suositukset kuin muilla.

Henkinen väsymys ja innottomuus liikkumista kohtaan yritti kyllä pysäyttää, mutta addiktio on addiktio. Mikään muu kuin tarpeeksi kivulias vamma ei voinut pysäyttää minua. Ja lopultahan niitä alkoi ilmaantua. Jalkojen pienet luut ja jänteet kokivat kovaa rasitusta. Mutta en suinkaan luovuttanut vielä. Kivuista huolimatta pääsin 500k viikkotavoitteeseeni. Sen jälkeen sallin itseni levätä pari päivää. Olisin tarvinnut varmasti kokonaisen viikon, mutta kaksi päivääkin teki mielelle tuskaa. Sen suhteen annoin periksi. "Heti, kun jään aloilleni, tajuun, ettei musta oo enää elämään. Se on tätä tai ei mitään." Kirjoitin kello 21.49. Olin koko päivän onnistunut pysymään sisällä, mutta yötä vasten lopulta sitten antanut periksi ja lähtenyt kävelemään. En päässyt ajatuksia millään muulla pakoon. Kävelin karkuun ajatuksiani ja paikoillaan ollessani ne saivat minut kiinni. Joten kävelin rasitusvammoista ja kivuista huolimatta. Syytin ja haukuin kehoani, että se on heikko ja huono, kun ei jaksa enää kivutta askeltakaan. Kävely ei tuottanut enää hyvää oloa, päinvastoin.

"Tää on jo vähän vaarallista, kun meinaan nukahtaa tielle. Silmät painuu väkisin kiinni ja oon halunnut viimeset kolme tuntia himaan, vaikka matkaa olis vielä 30 km. En oo ees enää ilonen, et päivän päätteeks mittarissa on 80 000 askelta. Oon vaan vihanen, väsynyt ja ihan poikki. Ehkä vähän nälkänenkin, kun enhän mä oo syönytkään mitään."
10.8.2020

"Voispa paino tippua vauhdikkaammin. Yhtä vauhdikkaasti kuin sillon ennen. Voispa ylipäätään kaikki olla kuin ennen, niin kuin kauan sitten ennen. Voisin taas piirtää yömyöhään ja upota mun tarinoiden maailmaan niin syvälle, että voin tuntea sen onnen tunteen mun sisällä tai kauhun väreet pitkin kehoa, kun karmivan ahdistava kohtaaminen päähenkilön ja paholaisen välillä lähestyy kirjain kirjaimelta. Voisimpa juosta lämpimässä hiekassa kesäiltana kavereiden kanssa leijonia leikkien, nauraa ulkona päivällispöydässä ja ottaa niin paljon syötävää kuin aina terveenä. Voisipa taas tuntea olevansa jollekin korvaamaton. Nyt tuntuu, että olen vain se unohdettu kaveri muiden joukossa. Vaikka itsehän mä erkaannun, toisaalta ei kukaan kysele peräänkään, joten ehkä mua ei kaivata. Mutta mä kaipaan, niin paljon mä kaipaan niitä aikoja, kun olin vapaa, kun keho toimi ja elämänpeli oli ihan mukavaa. Sitä  luuli sillon elämän olevan kamalaa, mutta nyt sen tajuu kuinka paljon parempaa se silloin oli. Kun oli tunteet mitä tuntea, keho reagoi tapahtumiin tuottamalla mielihyvää, mielipahaakin, mutta voimakkaita tunteita riitti. Nyt ei tunnu mikään. Vain sumuinen pelkoa muistuttava varjo on laskeutunut mua ympäröimään. Mutta en sitäkään tunne. Tiedän vain, että siinä se on. Siellä jossain on ne kaikki kadotetut tunteet, elämykset ja ihmiset. Muistoissa. Mutta se on mennyttä. Eikä menneeseen ole paluuta, vaikka siellä kaikki oli paremmin."
17.8.2020