Pakkoaskeleita

EDNOS-hirviö

Päivät toistivat itseään. Elin kuin samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Ympärilläni aika jatkoi kulkemistaan. Minun elämäni oli pysähtynyt muuttumattomaksi mitäänsanomattomaksi turhuuden tuskaksi. Sahasin samaa painoväliä. Ahmimisen takia paino ei koskaan pysyvästi pudonnut rajusta liikunnasta huolimatta. Olin huomaamattomasti vakavan syömishäiriön kourissa. Toivoin, että kävelemieni askeleiden määrä voisi näkyä selässäni kuin numerot digitaalikellossa. Jotta voisin herättää huomiota yhtä lailla kuin joku todella anorektisen laiha. Sellainen jollainen minäkin olin joskus ollut. Nyt siitä on 5 vuotta...En tiedä kadunko enemmän sitä, että yritin koskaan parantua vai sitä, että alunperin sairastuin. Sanotaan, ettei se ole valinta sairastua. Mutta minä kuitenkin itse päätin laihduttaa. En ollut koskaan edes lihava. Hädin tuskin ylsin normaalipainoon ennen sairauttakaan.
Anoreksian kanssa elämä oli uuvuttavaa, mutta samalla niin palkitsevaa. Pidin siitä miltä näytin. Mutta mitä lähemmäs kuolemaa painoni putosi, sitä vaikeampaa sitä oli ylläpitää. Halusin syödä enkä saanut siltä ajatukselta enää rauhaa. Olin lopen kyllästynyt rajoittamiseen. Jos olisin tiennyt mitä sen lopettaminen tekisi minulle, en usko, että olisin koskaan tehnyt sitä. Sitten olisin luultavammin kuollut, mutta enkö minä sitä lopulta tahtonutkin?
Valitsin kuitenkin parantua. Minulle luvattiin niin paljon. Että parantuminen toisi luovuuden ja mielikuvitukseni takaisin. Että tuntisin taas.
Tunsinkin. Mutta vain ahdistusta, tuskaa, pelkoa, inhoa. Vihasin itseäni enkä saanut ruokaa mielestäni, vaikka söin koko ajan. Ehkä juuri siksi en koskaan parantunutkaan kokonaan, sillä kokemukseni siitä oli täysin päin vastainen mitä minulle oltiin luvattu. Oloni oli pahempi kuin koskaan aikaisemmin. Elämäni hirvein kesä. Jokainen päivä sattui aamusta iltaan. Itseinho tuntui tappavan pahalta. Ei ollut hetkeä jolloin olisi ollut edes hitusen parempi olla. Suunnittelin itsemurhaa jokaisena päivänä. Ahmin jokaisena iltana. Ja öisin yritin tappaa itseäni. Tai ainakin kerätä rohkeutta sen tekemiseen. Kaikki oli valmiina. Äidin verenpainelääkkeet, keittiön terävin veitsi ja iso pullo pesupulveria. En pystynyt siihen. Tätäkö paraneminen sitten oikeasti olisi? Olin tuskissani. Ahdistus vei kaikki voimani. Nekin joita minulla vielä ennen sitä oli jäljellä. Enää minussa ei ollut pienintäkään pilkettä itsestäni. Tuntui, että parantuminen oli se, joka loppuviimein tuhosi minut. Siksi kai katkeroiduin sille pysyvästi. Siitä tuli kuin toksinen suhde, jonka luo palasin aina uudelleen antamaan sille vielä yhden mahdollisuuden. Joka kerta se oli pettänyt minut. En koskaan saanut minulle luvattuja asioita. En voinut hyvin tai edes paremmin. Joka kerta parantuminen toi vain lisää ongelmia. En tiedä miksi annoin sille aina mahdollisuuden muuttaa käsitystäni. Ehkä minua ei voinut parantaa. Ehkä apua olisi pitänyt saada aiemmin ja pitempään. Minua ei olisi pitänyt päästää kotiutumaan osastolta kahden viikon jälkeen. Olisi pitänyt olla kuukausia. Niin kauan, että paino oltaisi nostettu turvallisesti oikealla ravinnolla. Kotona vain ahmin ja vihasin itseäni.
Nyt oli jo liian myöhäistä. Sairaus oli muuttanut muotoaan.
EDNOS, epätyypillinen-, määrittämätön syömishäiriö. Toisin sanoen mielen ja kehon helvetillinen kaaos. Sen oireista ei ikinä tiennyt. Viikkoja syöden todella vähän, päiviä paastoten. Ahmimista, ruoan pureskelua ja sylkemistä, pakonomaista liikuntaa. Paljon henkistä tuskaa. Tyhjyyttä, yksinäisyyttä, katumusta. Ja kaipuuta. Kaipuuta anoreksiaan, mutta sitäkin enemmän kaipuuta aikaan ennen sairastumista.