Seuraavana aamuna lähdin uudelle lenkille syömättä edes aamiaista. Vielä pidemmälle kuin edellinen. Silloin se tuntui uskomattomalle. 50 000 askelta teki kipeää ja vannoin sen matkan jälkeen, etten tulisi tekemään sitä koskaan uudelleen. Silloin en tiennyt, että siitä tulisi arkipäivää minulle. Normaali kuljettu matka, jonka vielä tänäkin päivänä kävelen useasti joka viikko.
Tilasin itselleni synttärilahjaksi FitBitin. Se oli hyvässä alennuksessa. Odotin sen saapumista kuin kuuta nousevaa, vaikken päässytkään muutamaan päivään enää yhtään mihinkään. Keho oli totaallisen uupunut ja kipeä polvista varpaisiin. Nyt ei ollut kyse enää levon sallimisesta, en vain enää kyennyt edes seisomaan suorassa. Niin kipeää se teki. Konttasin hakemaan vettä keittiöstä. Silti tunsin olevani onnistunut. Olin onnistunut rankaisemaan kehoani. Itseäni.
Heti, kun jalat alkoivat vähänkään toipua koettelemuksestaan pakotin taas itseni lähtemään ulos. Maahan oli satanut viimein hento kerros lunta. Se teki lenkistä yhtä tuskaa kenkien liukuessa pakkasen jäädyttämällä asfaltilla. Jalatkaan eivät tuntuneet olevan täysissä voimissaan. Kuin se olisi mikään ihmekään! Mutta minä vaadin itseltäni epäinhimmillisiä suorituksia. Hiljainen terve ajatus koitti kertoa, että olisi okei mennä takaisin kotiin. Olin niin ärtyinen ja väsynyt, että tottelin...
Riippuvuus oli kuitenkin paljon vahvempi kuin mikään muu minussa kulkeva ajatus. Parin tunnin levättyäni lähdinkin jo uudelleen. En jaksanut kuunnella syyttäviä ajatuksiani siitä kuinka olen laiska, en ole kävellyt tarpeeksi ja kuinka en saa syödä ellen kävele.
Jollain ihmeellä sain käveltyä jälleen 50 000 askelta, vaikka koko keho anoi lepoa. En sallinut sen saada sitä. Niin paljon vihasin miltä se näytti. Kulutin tuhansia kaloreita pelkästään liikkumalla, silti en sallinut itseni syödä kuin proteiinivanukkaan lenkin jälkeen. Ajattelin, ettei kamala kehoni muuta ansaitse tai tarvitse. Kuulostaa niin julmalta. Mutta se oli kuin kostoa keholleni. Halusin sen tuntevan nahoissaan kuinka se teki elämästäni tuskaa. Halusin sen kärsivän yhtä lailla kuin itsekin kärsin. Olin kuin irrallaan kehostani kiduttamassa sitä hengiltä, vaikka asuinhan sen sisällä koko ajan. Kehoni kipu oli minunkin kipuni.
YOU ARE READING
Pakkoaskeleita
Non-FictionHyvä riippuvuus, terveellinen addiktio. Hyvä kunto, kestävyys ja kova itsekuri. Kaikki nämä ovat asioita joita usein ihmiselle tulee mieleen, kun mainitsen olevani liikunta riippuvainen. Tämä kirja on kooste teksteistä, jotka kertovat miltä oma elä...
